Uuden kuun aikaan

Toukka - kotelo - perhonen?

2012-01-28T19:56:00.002+02:00

Elämäni tuntuu aivan liian täydelliseltä. Viimeiset päivät olen elänyt vain itselleni. Kartuttanut henkistä pääomaa ja siinä välissä myös ruumiillista valkoisilla hangilla auringonpaisteessa sivakoiden. Toteuttanut ystäväni Hannan lanseeraamaa nykynaisen aforismia: Minkä tänään töitä tekee, sen huomenna hiihtää! Alkaisi jo hampaiden paikatkin kiristää imelyydestä, jos minulla vaan olisi paikkoja. Sofiannilla on täydellinen hammasrivi.

Viimeiset kolme päivää olen opiskellut. Kello 18:30 iltaruuan jälkeen olen vetäytynyt edelleen siivoamattomaan työhuoneeseemme vetäen oven perässäni kiinni. Olen levitellyt pöydälle kirjoja, muistiinpanovälineitä ja läppärini, sillä tenttimateriaali löytyy virtuaalisesta avaruudesta. Sytyttänyt pöytälampun, katsellut välillä lumiselle pihamaalle. Olen siemaillut teetä ja lukenut, lukenut, lukenut. Välillä käynyt toivottamassa lapsille hyvää yötä, ratkaissut pari riitaa ja jatkanut lukemista. Onneksi satun pitämään opiskelusta, aihe on mieluista ja itselleni hyvin tärkeä. Onneksi tätä ei kestä loputtomiin, koska muuten lapset unohtaisivat, että heillä oli joskus äitikin.

Todellakin, satun pitämään opiskelusta. Edellisestä kerrasta vaan on aikaa noin seitsemän vuotta ja silloin meillä ei ollut lapsia. Saatoin elää kuin pellossa ja lukea. Upoutua muihin maailmoihin ja unohtaa ihmiset ympärilläni. Miehelleni olin muutaman kuukauden ajan vain epämääräinen, verkkareihin pukeutuva peikko, joka ärähteli ohikulkiessaan ja näyttäytyi julkisesti vain käydessään jääkaapilla säännöllisin väliajoin. Silloin minulla oli parin viikon verran vapaata omistautua aiheelle täysin. Nukuin yhdeksään, söin aamiaisen, puuhastelin sitätätäjatuota ja puolen päivän jälkeen aloitin. Opiskelin iltaan, söin ja jatkoin pikkutunneille. Silloin en tainnut ladata akkuja liikunnalla. Ihanaa, oikeasti ihanaa, etenkin kun tietää että projektilla on alun lisäksi myös loppu. Hullu, minä!

Olen lopulta tiedostanut tilanteen. Koska nyt on 2500 sivua luettavana ja noin 45 päivää aikaa, se tekee noin 70 sivua per päivä, etenkin kun ihan joka päivä ei ole yhtä tehokas. Täyttä asiaa taasen luetaan noin 20 sivun tuntivauhtia, jos tekee samalla muistiinpanoja kuten minä. Asiat järjestyvät päässäni, jos ne kulkevat käden kautta. Se on ainoa syy muistiinpanoille. En aio lukea niitä uudelleen. Eipä silti, ei olisi aikaakaan.

Maaliskuun puolenvälin jälkeen kuoriudun kotelostani. Toukasta ei ehkä tule perhosta, mutta onpahan ainakin kevät. 50/50 tsäänssillä luen tähän tenttiin yhden, ainoan ja viimeisen kerran. Nyt nautin opiskelusta, hiihdän minkä ehdin ja siinä sivussa hoidan perhesuhteeni ohimennen. Näin se joskus menee.

http://www.universitytimes.ie/?p=2930

Jos minä saisin valita

2012-01-24T22:10:00.001+02:00

Jos minä saisin valita

lapseni, mieheni ja muu perheeni eläisivät pitkän ja terveen elämän
ihmiset olisivat hyväntahtoisia toisiaan kohtaan
käsittämätön ilkeily ja tarkoituksellinen loanheitto loppuisivat tyystin
kaikki huolehtisivat terveydestään nykyistä paremmin
ekologiset arvot ja toisten kunnioittaminen olisivat (maailman)politiikan vankin perusta
olisin varreltani jäntevä, energinen ja liikunnallinen nainen
asuisin mansardikattoisessa talossa, jossa on minulla olisi oma ullakkokamari ja kirjastohuone
ympärillä olisi puutarha täynnä käppyräisiä omena- ja kirsikkapuita, ruusuja ja pioneja, mutkittelevia polkuja ja suojaisia levähdyspaikkoja
suuria, ruuhkaisia ostoskeskuksia ei olisi
eikä niiden parkkihalleja
ihmiset pitäisivät ympäristön siistinä, eivät roskaisi ja kantaisivat huolta yhteisestä omaisuudesta
olisi talkoita, joihin kaikki haluaisivat osallistua
ehtisin lukea enemmän, myös ammattikirjallisuutta
jaksaisin opiskella työni ohella, koska se oikeasti kiinnostaa
saisin erään ikuisuusprojektini vihdoin valmiiksi
pääsisin joskus talvella Lappiin perheen kanssa ilman pakkaamista ja rasittavaa matkustamista
vuorokaudessa olisi 48 tuntia
saisin nukkua kymmenen tunnin yöunet
saisin isovanhempani hetkeksi takaisin, jotta voisin keskustella heidän kanssaan vielä näin "aikuisena"
talvi olisi noin neljän kuukauden mittainen ja koko ajan luminen
kevät alkaisi heti maaliskuussa

Kiitos Valkoiselle Kirahville ajatuksia herättävästä mielikuvitusmatkasta. Lähetän tämän pienen ja eritoten vapaaehtoisen haasteen muutamille suosikkiblogisteilleni:

- Lumikko

- Kepposka

- Fredrika Johnson

- Pinkki The Keinosiementäjä

Mitä te valitsisitte, jos vain taivas olisi kattona?

Muumilaakson Mörkö asuu nyt meillä!

Viikon tehosaldo

2012-01-19T23:37:00.001+02:00

Muistiin itselleni:

Olen ostanut luistimet, ensimmäiset kahteenkymmeneen vuoteen. Kun Isoveli näki ne, hän hyvin varovaisesti tunnustellen kysäisi, josko minun pitäisi LAIHENTUA hiukan, koska olen kuulemma vähän iso jäätanssijaksi.
Epäilen, että päässäni viiraa. Olen käynyt viikon sisällä kolmeen otteeseen hölkkäkävelylenkillä ja kerran uimassa. Nyt uhkaa käydä niin, että viikonloppuna tulee sekä hiihdettyä että uitua jälleen. Olen lauantaina lähdössä yökylään ystävälle Kaakkois-Suomeen, ja ensimmäistä kertaa elämässäni mietin innoissani heidän takapihaltaan alkavaa hiihtolatua, enkä yritä epätoivon vimmalla keksiä tekosyitä, miksi juuri nyt ei ole sopiva hetki huhkia. Tämä ei uskoakseni johdu orastavasta jäätanssijan urastani.
Vain muutaman ulkolenkin jälkeen olen alkanut näyttää pirteämmältä ja iho on parempi. Kai se on uskottava, että liikunta kannattaa.
Terveellinen hyväkarppiruokavalioni on saanut minut hirveän hiilihydraattihimon valtaan. Vaikka söisin kuinka hyvin ja paljon, jos pöperöstä puuttuu leipä ja - noloa tunnustaa - sokeri, kuvittelen jääväni nälkäiseksi. Kierrän jääkaapin, leipäkorin ja kuiva-ainekaapin Bermudankolmiota yhä uudestaan ja uudestaan. Korvien välissä on vielä paljon tehtävää tai ehkä kaikki johtuukin liikunnasta.
Olen päättänyt vähentää holtitonta kahvinlitkimistäni.
Ja nukkua enempi.
Pikkuveli 2 v 8kk on alkanut taas pissailla housuun, koska haluaa olla äidin vauva. Kiihdyn nollasta sataan alle viiden sekunnin aamuisin, kun kaveri kieltäytyy pukemasta ulkohaalaria ja heittäytyy lattialle veltoksi.
Isoveli taasen on sopinut naapurinpojan kanssa muuttavansa aikuisena yhteen asumaan ja ottavansa yhteisen löytölapsen. Naisia ei kuulemma haluta ja se lapsiasiakin on vielä hiukan harkinnassa. Luulen, että me vanhemmat pystymme elämään asian kanssa, mutta isovanhemmilla voi olla hiukan sulateltavaa.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Karkkipäivä ja hammassärky

2012-01-18T15:57:00.003+02:00

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen heti aamulla. Sain sen melkein loppuun ja sitten pyyhin kaiken pois. *deletedeletedelete* Huono omatunto eli karkkipäivän jälkeinen hammassärky!

Päätin, että koska olen nyt omalla vapaalla, joka on ensisijaisesti tarkoitettu tiettyjen Isojen Kirjallisten Asioiden hoitamiseen, on minun ensin ansaittava raa'alla työllä blogihetkeni ja vapaani. Nyt muutamia tunteja myöhemmin on eräs lehtiartikkeli valmis - ei tosin järin pitkä tai tasokaskaan, mutta valmis yhtäkaikki. Nyt voin hyvällä omatunnolla kirjoittaa tännekin pari sanaa.

Ensin työ, sitten huvi! Sanonta on aina saanut minut pörhistämään niskakarvat pystyyn. Assosioin sen suomalaiseen, periluterilaiseen kuuliaisuuteen, johon ei vanhempina aikoina ole mahtunut sitä huvia juuri ensinkään. Työtä kun on riittänyt niin, ettei sen iloittelun aika ole koskaan tullut. Nykypolvet onneksi ymmärtävät asiat jo hiukan toisin. Myös matkan varrella voi nauttia olostaan. Itse nautiskelen palkinnoista etukäteen vähän liiankin usein. Siinä olisi (ja on) ryhtiliikkeen sija!

Kuten esimerkiksi eilen. Rva Kepponen putkahti ovesta sisälle ihan melkein yllättäen ja päädyimme viettämään aikuisten naisten "karkkipäivää", vaikka täytyy kyllä tunnustaa, että olin antanut hänelle luvan saapua enkä siis hirveästi vastustellut. Virallinen meriselitys oli eräskin noudettava mukeloiden talvihaalari, jonka olin Rouvalle hankkinut. Sinä sitä sitten kahviteltiin ja lounastettiin ja askarreltiin melko ex tempore sellaiset nelisen tuntia. Hauskaa oli, eikä omatunto soimannut. Ennen kuin illalla, kun selailin netistä erästäkin tenttiaineistoa, joka kattaa sellaiset 2500 sivua luettavaa ennen maaliskuun puoliväliä. Arghh. Siihen on ryhdyttävä pikimiten - siis heti huomenna.

PS 1: Jos nyt joku erehtyy ajattelemaan, että täällä oltaisiin jotain copycatteja ja olisi plagioitu Rva Kepposen ansiokas saniaispyörrekortti, niin haluan huomauttaa, että kortit syntyivät eri puolilla keittiönpöytää täysin samanaikaisesti, joten me molemmat omistamme royaltioikeudet puoliksi... ;)

PS 2: Isoveljellä heiluu ensimmäinen hammas. En voinut tajutakaan, miten iso juttu se on!

Osanottokortti

2012-01-16T10:07:00.000+02:00

Pitkästä aikaa tein eilen kortin. Olen kiitollinen siitä, että ajoittaisia pakottavia tarpeita tulee eteen, jolloin joudun aluksi aivan puoliväkisin kaivamaan kamppeet esille. Siitä se flow nimittäin pikkuhiljaa kasvaa ja nousee siivilleen.

Elämäni ensimmäinen itsetekemä osanottokortti syntyi siis eilen. Minusta aihe on on kaikessa haikeudessaan kiehtova. Millaisen kortilla muistetaan esimerkiksi tässä tapauksessa erittäin varttuneeseen ikään ehtineen wanhanrouvan omaisia? Entäpä, jos kaikkeen liittyisi enemmän dramatiikkaa? Hirveän synkkä en halunnut olla. Tässä siis tulos.

Harrastava perhe

2012-01-15T19:11:00.000+02:00

Meille on tulossa jälleen remontti. Tarkoitus on alkaa työstää kodinhuone-pikkuvessa-kylpyhuone-sauna-osastoa tämän kevään aikana. Viime keväänä remontoitu iso vessa toimi remppamiesten työnäytteenä ja ainakin toistaiseksi ovat kaakelit seinillä pysyneet. Saavat siis jatkaa isomman urakan parissa muutaman kuukauden kuluttua.

Olen visioinut valkoisen ja harmaan liittoa ruskealla ja jollain tehostevärillä virkistettynä. Penkkiä, jossa voi levähtää saunan jälkeen. Himennettäviä valoja saunaosastolle, lyhtyä ikkunaan. Kauniita purkkeja ja purnukoita. Pyyhepinoja. Rauhallista, ehkä jopa japanilaishenkistä tunnelmaa.

In my dreams.

Laskin tänään kodinhoitohuoneen lattialta yhteensä 16 kenkäparia. Se tekee 32 kenkää. Kumppareita, lenkkareita, pihakenkiä, talvisaappaita, nyt myös monoja. Lähes toinen mokoma siistimpiä tamineita majailee tuulikaapissa vieraiden ja muiden valtiomiesten sisäänkäynnin puolella. Joudun tekemään itseni kanssa töitä, että hyväksyn kaaoksen osana harrastavan nelihenkisen perheen arkea. Toinen vaihtoehto on sisustussuunnttelija, joka osaa hävittää kuution kenkiä. Älkääkä tulko sanomaan, että kenkäkaappi on ratkaisu. Harvemmin olen nähnyt kaappeja, joihin menisi viisikymmentä kenkää.

Näettekö allaolevassa kuvassa, kuinka Fengshui kurkistaa tuolta monojen ja talvilenkkareiden välistä? Ai ette, no en minäkään.

Ah, niin itsekäs

2012-01-13T20:02:00.000+02:00

Esimieheni pyysi lomatoiveita ensi kesälle saatesanoinaan ne ikiaikaiset "kesätuleeolemaanvaikea" ja "sijaisiaeiolejakaikkijoutuuvenymään". Lisäksi hän muisti kertoa, että heinäkuu ja elokuu eivät taida onnistua. Lähetin hänelle sähköpostin, johon allaolevin sanakääntein laitoin kolme vaihtoehtoa:

1) Porsche (kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin)
2) Volkswagen (kesäkuusta heinäkuun ekan viikon loppuun)
3) Pikku-Fiat (mikä tahansa jämäviikko)

Luettuaan viestini hän huvittuneena kävi erikseen minulle kertomassa, että olin unohtanut Toyota Corollan vuosimallia -86. Jäin miettimään oliko se jopa Fiattia huonompi vaihtoehto.

Minusta on mukava rypeä itsekkyydessä ja itsesäälissä aika ajoin. Nyt on hetki siirtää aikuiset jakamisen periaatteet syrjään ja takoa lattiaa nyrkeillä. Minä haluan viedä toisilta heidän tikkarinsa! Minäkin haluan lomailla heinäkuun tai vähintään elokuun. Ymmärrän kyllä, etten voi olla vapaalla joka vuosi parhaimman sesongin aikana (muiden raataessa töissä), mutta SILTI. Lasten päiväkoti on suljettu heinäkuussa, ja missä minä olen? Töissä!!! Missä ovat siis lapset? Joko varahoitopaikassa jossain huitsin tuutissa ihan vieraiden tätien ja muiden ressukkalapsien kanssa tai toivottavasti ainakin osan aikaa lomalla isänsä kanssa. Mutta onko meillä yhteistä lomaa miehen kanssa? Ehkä joku kuppainen viikko sateisen kesäkuun aikana kun ulkona on +10 ja räntää vihmoo vaakasuoraan. Muistaakseni kesäkuut ovat melkein aina olleet sellaisia. (Paitsi minun syntymäpäiväni, joka on aina aurinkoinen.) Ihan mätää! Pohdin taas ammatinvalintaani. Ja samalla fundeeraan, mihin lähtisimme reissuun minun sateisia ja kylmiä lomaviikkojani viettämään. Viimeksi kun elin samanlaisessa loma-angstissa, siitä kyllä kumpusi vuosisadan reissu Etelä-Ranskan tuntemattomalle maaseudulle. Mutta haluan silti itkeäpillittää ja potkia ovenpieliä! Minulla on siihen lapsellinen oikeuteni.

Ehkä Toyota Corolla vm -86 on kuitenkin oiva kesäauto, joka tarjoaa unohtumattomia seikkailuja...

Tikkaripuu täältä.

Kuka voisi kellot seisauttaa...

2012-01-09T22:53:00.000+02:00

...tähän upeaan talvipäivään, jolloin sain ilman kiirettä vaellella pitkin etu-Töölön hiljaisia, lumisia katuja, pysähdellä, kietoa kaulahuiviani tiukempaan. Aidassa kirjoitettu runo. Portttikongeissa vanhoja, ajan patinoimia kylttejä. Rakastuin Helsinkiin taas uudestaan.

Kotona kymmenen senttiä valkoista ja odottavana huokaileva lumikola. Ilolla lykin pihalle ensimmäiset kinokset. Naapurin kanssa totesimme, että se raskas nuoskalumi on korvamerkitty aviomiehille. Lohikäärmeet kolaavat vain puuteria. Nahkasaappaat jalassa.

Ajatukseni soutivat jälleen syvässä virrassa, mutta positiivisessa hengessä. Jäsenneltyäni itseäni saan ne toivottavasti kirjalliseen muotoon. Entistä vahvemmin vakuutuin siitä, että ihminen on pitkälti itse vastuussa omasta onnestaan. Tänään oli päivä, jolloin valitsin mielenrauhan. Olisin voinut valita toisinkin.

***

Minulta tilattiin lisää kortteja työpaikkani tarpeisiin. Teen jos ehdin. Haluaisin niin kovasti ehtiä. Inspiraatiota odotellessani on hyvä syventyä tilaamaani lehteen, Craft Stamper, josta vinkin antoi ystäväni Leonida. Ensimmäinen numero odotti minua tänään postilaatikossa ja oli juurikin niin minua kuin olla voi. Ihania, ihania ideoita. Eikä mitään yltiöpäistä söpöstelyä!

Lohikäärmeen mietteitä

2012-01-04T22:02:00.003+02:00

Juuri kun aioin ruveta viettämään alkanutta vuotta seesteisesti, vastaantulevat tilanteet aikuismaisesti jäsennellen ja pursuavaa energiaani yltympäriinsä kylväen huomasin keikkuvani veitsenterällä. Haasteita pukkaa yhtäkkiä takavasemmalta ja -oikealta, edestä ja ylhäältä. Etenkin ylhäältä, mitä tulee työrintamaan. Huomaan paniikin nousevan: enselviäenselviäenselviä. Olen erikoistunut katastrofiajatusten lietsontaan, vaikkakin olen siis kehittynyt tässä asiassa positiiviseen suuntaan, kuten juuri tulin kehuneeksi. Sisko kehoitti minua eilen puhelimessa tarttumaan yhteen asiaan kerrallaan. Ensin Homma 1, sitten Homma 2 jne. Ai, niinhän se menikin! Kuinka sen aina unohtaa? Olen taas hetkellisesti huojentunut ja itseni herra, kunhan vain muistan hengittää syvään ja rauhallisesti. Enkä syökse tulta.

Kotirintamalla olen nimittäin liittynyt Fredrikan Lohikäärmevaimoihin. Te, jotka ette ole heistä kuulleet, tulette vielä kuulemaan. Lohikäärmeen vuoteeni kuuluu ajatuksella pukeutumista ja itsestään ja perheestään huolehtimista tulenlieskat loimuten. Ja hiukan hepeneitä! Lohikäärmevaimo on Nainen isolla N:llä. Ylpeä ja tyytyväinen - sellainen nainen, joka on yksinkertaisesti paras. Aloitin kampanjan vetämällä nahkasaappaat jalkaan (tarkennuksen vuoksi on mainittava, että yleensä käytän talvisaikaan tosinaisellisia vaelluskenkiä) ja käymällä mekko-ostoksilla. Pikkuveli hipelöi kolttuani silmät ihastuksesta selällään. Ei ollut vissiin nähnyt äitiään niin nättinä vielä lyhyen elämänsä aikana. Eipä silti, en ollut itsekään tunnistaa itseäni. Mekko päällä ja vielä arki-iltana ilman mitään muuta syytä kuin Lohikäärmeen vuosi. Päivän päätteeksi suorastaan puhkuin itseluottamusta. Only for a few dresses more...

P.s. Minulta vietiin autokin. Se on nimittäin hajonnut pala palata jouluisen katastrofin jälkeen. Viimeisimpänä se sylkäisi aimo annoksen häkää katsastusmiehen silmille ja arvaahan sen, mitä setä tykkäsi. Nyt se on telakalla. Teknisesti katsoen kärry on siis Miehen nimissä, mutta minä ajan sillä 90 prosenttisesti. Johtopäätös: Mies maksaa remontin neljä numeroa ja minä olen mielestäni oikeutettu kuluttamaan omista lisätöistäni ansaitsemani roposet itseni hyvittelyyn ja säälittelyyn. Aika reilua!

Monitahokkaan vuosi

2011-12-30T23:08:00.000+02:00

Ikosaedri

Pyhistä selvinneenä Ihminen toteaa, että jälleen joulun ehkä hienoimmat hetket löytyvät niin kutsutusta "joulukrapulasta", jolla ei ole mitään tekemistä iloliemien kanssa. Välipäivinä pitäisi saada vain kääntää kylkeä ja nukkua, syödä vihanneskeittoa ja nukkua vähän lisää. Kuoria itsestään yltäkylläisyys ja ylenpalttinen hemmottelu. Helliä itseään perusasioilla kuitenkin. Palata arkeen. Elää minimalistisesti. Ihminen löytää itsestään jälleen sisäisen askeetin.

On ehkä kliseistä, että niin monet pohtivat mennyttä ja tulevaa vuodenvaihteessa, tekevät suunnitelmia, ehkä lupauksiakin. Mutta eikö tämä ole aika luonnollinen hetki pysähtyä pohtimaan?

Kulunut vuosi on ollut hyvä. Ei täydellinen, mutta riittävän hyvä tullakseen merkityksi plussan puolelle. Palasin töihin vuoden alusta, ja aivan muutamassa hetkessä solahdin takaisin ammatti-identiteettiini, mikä oli melkoinen yllätys itselleni. Vuoden loppua kohti kiinnostus omaa työtä kohtaan on entisestään kasvanut ja pitkästä aikaa tuntuu siltä, että energiaa (vaan ei ehkä aikaa) riittäisi jälleen itsensä kehittämiseenkin. Kai se vain on niin, että kun lapset kasvavat, aikaa ja kiinnostusta alkaa olla pikku hiljaa muuhunkin. Minun tapauksessani työ on eräänlainen mukava, joskin aikaavievä harrastus, josta myöskin saa palkkaa. Mielelläni siihen siis panostan.

Suhtautumiseni elämään on muuttunut sallivamaksi. En ota asioista enää niin suurta stressiä kuin aiemmin. Normaalielämässä vastaantulevissa tilanteista en keksi juuri yhtäkään, joka aiheuttaisi minulle suurempia kierroksia. Olen päässyt osittain eroon yli 35 vuotta vaivanneesta täydellisyydentavoittelusta. Edelleenkin saatan tavoitella kuuta, mutta usein tyydyn vähempään ihan tietoisesti ja tyytyväisenä.

Viime keväänä aloitin projektin, joka kulkee Rupsahtaneiden Puolueen nimellä. Kovin kirkkaita pokaaleja en ole voinut saavutuksistani pokata, mutta suurin edistys on tapahtunut korvien välissä. Jos olen tyytymätön ulkoiseen itseeni, vain minä olen siitä vastuussa ja itse omilla valinnoillani päätän tien. Tähän sinänsä yksinkertaiseen oivallukseen kiteytyy koko terveyden ideologia: liikakilot ovat omaa aikaansaannostani ja vain minä olen niistä vastuussa - ei stressi, ei olosuhteet, ei raskas elämäntilanne, ei työ. Tämän oivalluksen siivittämänä sain itseni hiihtoladuille ja lenkkipoluille ilman suurempaa tuskaa. Opin nauttimaan liikunnan tuomasta tunteesta ilman suorituspaineita, omaksi ilokseni. Nyt, rehellisyyden nimissä, elän suvantovaihetta ja odottelen lunta. Uimassa olen sentään käynyt noin kerran viikossa. Tulinhan jo maininneeksi, että tämä uuden ja jo suorastaan pitkäkestoisen harrastukseni vuoksi tilasin itselleni pro-uimalasit...

Monitahokkaan vuosi on lasten kanssa ollut täynnä menoa ja meininkiä. Onneksi sairasteluita ei ole juurikaan ollut enterorokkoa ja muutamaa hassua flunssaa lukuunottamatta. Pikkuveljestä on kasvanut pieni, ajatteleva ja osallistuva poika, joka koettelee vanhempiaan aika ajoin kovalla uhmalla. Pahin lattian nyrkkeilykausi on toivottavasti nyt ohitettu. Isoveljestä sen sijaan on kuoriutunut fiilistelijä, tunteilija, lukutoukka ja piirtäjä. Löydän hänestä paljon omia piirteitäni. Kannan kutreillani jatkuvasti uraäidin piikkikruunua. Tätä asiaa jälleen joulunaikaan tilitettyäni Mieheni katsoi minua pitkään ja ällistyneenä aivan kuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt mistä puhuin: "Mutta sähän olet poikien kanssa vaikka kuinka paljon, ja te teette yhdessä vaikka mitä!" Kiitos Kulta! Tämä oli ehkä paras joululahja. Se myös jos mikä alleviivasi naisten ikiaikaisen ja usein aiheettomankin itsekritiikin.

Uudelta vuodelta toivon energiaa ja toimeliaisuutta, asioihin tarttumista ja jahkailun lopettamista. Terveyttä ja vastuunottamista omasta itsestä. Haasteita ja niihin tarttumista. Heittäytymistä ja uskallusta kokea uutta.

Sitä kaikkea samaa ja paljon muutakin myös teille, Ystävät!

Jotta muistaisin

2011-12-26T22:51:00.002+02:00

Pyhien saldo:

22.12. pakkausta, hammastenkiristelyä ja automatka kotipuoleen
yksi aatonaaton vastaisena yönä mystisesti tyhjentynyt autonrengas
yksi rauhallinen ja oikein leppoisa aatonaatto vanhempieni luona
nolouden tunne, kun ymmärsin kulkevani julkisilla paikoilla rikkinäisessä toppatakissa ja rispaavissa vaelluskengissä (tämä tulee olemaan painopistealueeni 2012...)
kaksi aatonaaton heräteostospaitaa, joihin olen erittäin tyytyväinen (ks. edellinen kohta)
kasaanpantu valejoulukuusi (muovi-), johon sentään saatiin OIKEAT koristeet
oikein mukavasti mennyt jouluaatto
Liikkis Isoveli, joka mantelin puurosta saatuaan toivoi kaikille hyvää joulua
yksi ihan OK joulupukki, joka tuli suunnitellusti jo ennen jouluateriaa
Pikkuveli, joka naulitsi itsensä pukin nenän eteen, kätteli ja lauloi suuriäänisesti.
Isoveli, joka piiloutui ensin mummin ja ukin makuuhuoneeseen ja sitten luimisteli ujona pitkin seiniä
Pikkuveli, joka halusi avata kaikkien paketit ja väitti kiven kovaan niiden olevan hänelle
Mukavia lahjoja, tuikkivia silmiä, hymynaamoja
Vain muutama kiukkukohtaus päivän aikana
Turkoosi joulutonttu (Kiitos P!)
Kuuden leffan Starwars saaga ja Harjukaupungin salakäytävät (kirjoitin Joulupukille vielä viimetipassa omat toiveeni)
Erittäin hyvää ruokaa
Yksi syöty piparkakkutalo
Yksi ahteria puuduttanut siirtymätaival mummilasta toiseen 25.12.
Yksi oikosulkuun mennyt auton akku, joka sai torven töötöttämään non-stop muutaman minuutin ajan keskellä yötä 04:17
Mies kalsareissaan autossa 04:18
Tapaninpäivän kunniaksi käynnistymätön auto
Vuosikymmenen pahin syys(?)myrsky
Vain kahden tunnin sähkökatko
Yksi korkeakuumeinen Isoveli (39,6)
Jostain syystä minulle suutahtanut ja puhumaton henkilö
Junamatka kotiin loppuperheen jäädessä vielä joululoman viettoon
Kotiin palattua YKSI HAJONNUT PAKASTIN

Tulevalla viikolla tiedossa paljon hyhmäisistä sekavihanneksista soseutettua vihanneskeittoa.

Ajatuskoukkusia

2011-12-21T19:30:00.002+02:00

Tunnen äkillistä pakkoa ihmetellä sitä, miksi joulumieli on niin monelta kadonnut tänä/viime vuonna. Mitä "joulumieli" oikeastaan edes tarkoittaa? Miksi me emme koe samaa ahdistusta ennen juhannusta, vappua, pääsiäistä. Miksi emme huokaile hiihtolomafiiliksen perään? Onko "joulumieli" kuitenkin vain synonyymi ikuisesti tavoittamattomille toiveille ideaalista - kiiltokuvajoulun toinen nimi? Haikailevatko miehet ylipäätään joulumielen perään? Ja jos haikailevat, niin yhdistävätkö he samaan ajatukseen tavoitteen täydellisestä isyydestä.

Meillä eivät lapset pukeudu kirjoneulevillapaitoihin tai lähde isänsä kanssa metsään kuusta kaatamaan. En ole tehnyt oljista himmeliä tai tehnyt linnuille lyhdettä. En ole siivonnut, en edes pessyt vielä vessanpönttöjä. En ole jauhanut sinapinsiemeniä mummun kummin reseptin mukaan. Olen ulkoistanut joulun ja tehnyt pipareiden lisäksi vain imellettyä perunalaatikkoa. Lapsiperheen joulu ei ole pelkkä kuva. Siihen liittyy aina myös ääni ja kova sellainen.

Tänään löysin täydellisen rauhan keskeltä Helsingin vilkkainta ydintä. Valkoinen puuteri oli kuorruttanut maisemaa yön aikana. Suuntasin joululomani kunniaksi aamuglögille Stockmannin kahvilaan ja sen jälkeen hankkimaan suvulle loppuja paketteja pukinkonttiin. Kumma kyllä, ei stressiä, ei tuskanhikeä, ei kiire minnekään. Ymmärsin, että oma joulumieleni asuu juuri tässä tilassa, jossa en väkipakolla yritä suorittaa, kiirehtiä tai toteuttaa carllarssonimaista onnea.

Vanhan ylioppilastalon joulumarkkinoilla seisoin puolituntia Virkkuukoukkusen osaston edessä ja vaikutuin. Kuinka pienet, sopivasti kolahtavat iskulauseet mukeissa, pussukoissa, korteissa voivatkaan saada mielen kääntymään positiiviseen suuntaan. Valavat uskoa itseen, jos se joskus sattuu horjumaan. Aiemmin en ole jotenkin Koukkuselle lämmennyt, mutta nyt oli hetki oikea. Jokaisen meistä pitäisi ajatella ensimmäiseksi aamulla Koukkusen sanoin: "Mie en ookkaa mikää normipirkko!" Nih!

Joulurauha laskeutuu

2011-12-16T12:43:00.001+02:00

Tänään mennään katsomaan Stockmannin jouluikkunaa poikien kanssa. Ulkona ei sada, se on jo jotain tänä englantilaisena talvena. Voi kun tulisi lumi, peittäisi ja puhdistaisi! Kuka muuten kertoisi raparperilleni, ettei joulukuussa yleensä tavata pukata uusia kasvusilmuja?

Pöytä on siivottu projektia - ei joulua - varten, ja sille on nostettu jälleen pino paperia sekä kompuutteri. Alan takoa koneeseen numeroita, sanoja ja lauseita, jotka ovat odottaneet aivan liian pitkään. Itse asiassa jo monen monta vuotta. Joskus asioihin on vain tartuttava, hautomalla ei valmista tule. Se tie on nähty.

Jättäydyn nyt pienelle joulutauolle ellei sitten kirjallisia pakotteita kasva sisältä käsin. Tapaamme jälleen pyhien jälkeen.

Näiden joulukorttien myötä toivotan kaikille täällä vieraileville
Oikein Rauhallista Joulunaikaa!

Tonttukirjeitä vanhemmille

2011-12-14T14:58:00.000+02:00

Viime päivinä Tonttu Joulunen on tuonut pojille torttujen leivontaa, jouluisen DVD:n etsintää ja joulukirjeitä. Isiä muistettiin huomautuksella kiinnittää Poikien huoneen seinälle hyllykkö, joka on venynyt ja vanunut lautakasana kodinhoitohuoneen tasolla puolisen vuotta. Siitäkös Isi riemastui - viikon lähes ainoan vapaailtansa kunniaksi! Hymyilimme toisillemme kiristeltyjen hampaiden välistä Poikien touhottaessa sen päiväisen joulukirjeen vuoksi. Katsoin velvollisuudekseni rangaista myös itseäni. Ikuisuusprojektini ei nimittäin ole edennyt juurikaan viimeisen puolentoista vuoden aikana. Siispä jälleen itseä niskasta kiinni ja raivaukseen. Nyt alkaa jo näyttää mukavammalta. Pientä jouluista fine-tuningia vielä ikkunaan, niin se on siinä! Ikkunanlaudan vielä haluaisin, mutta se tulee ehkä viiden vuoden kuluttua.

Kuuleeko Houston? Meillä on vielä eräs pieni ongelma...

Nimittäin Rojun siirtyminen pöydältä lattialle, johon se ei totuuden nimessä voi jäädä seuraavaksi vuodeksi. Tänään maltamme kuitenkin hiljentyä joulukorttitalkoiden parissa, jottei jäisi viime tippaan. Siihen tarvitaan PALJON glögiä!

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

2011-12-10T10:31:00.001+02:00

Takakannen kertomaa: "Pauliina Suden kirja Ruuhkavuosi on hysteerisen hauska ja miestä kasvattava lukuelämys siitä, kuinka lapsi voi myllertää äitinsä ja muun maailman jopa ennen syntymäänsä. Paikoittain itku ei ollut kaukana kun samanaikaisesti salaa piti pyyhkiä naurun kyyneleitä vähemmäksi."

Minua ei naurattanut. Kirja kosketti liikaa.

Kirjan Minna on kolmekymppinen, gradua vaille jämähtänyt sosiaalipsykologian maisteri, joka kääntää iltapuhteikseen naisille suunnattuja harlekiinikirjoja. Onneksi yliopisto ojentaa auttavan kätensä ja lähettää Minnalle kirjeen, jossa roikkumaan jääneitä opiskelijoita kehoitetaan ottamaan itseään niskasta kiinni ja valmistumaan. Saman vuoden sisälle mahtuvat vielä helmikuulla syntyvä vauva ja rakennusprojekti "jouluksi kotiin". Taloprojekti oli Harrin idea. Lapsiperhe tarvitsee tilaa", se sanoi. Se haluaa, että ikkunasta katsoessa maisema on vaakatasossa eikä pystytasossa.

Minnan elämää alkaa järjestää kalenteri, Yliminä, johon hän kirjaa: Vuoden pääprojektit (nimeä kolme): 1. Gradu ja ura (tee!) 2. Talo (rakenna!) 3. Vauva (synnytä!). Kalenteriin hän turvaa tammikuussa, kun on vielä hetki aikaa viimeistellä keskeneräisiä käännöksiä, kunnes ennakoivat supistukset ajavat hänet sairaalaan vuodelepoon. Kalenteri on mukana maaliskuussa, kun viikon avaintehtävänä on Pese tukka!

Minä hoivaan ja imetän kaikkien oppien mukaan. Minä annan lämpöä ja virikkeitä sopivasti annostellen. Minä pakotan vauvani tajuamaan, että olen olemassa vain sitä varten. Hoidan sitä lapsilähtöisesti, sen omista tarpeista käsin ja aina myönteistä palautetta antaen. Kuin kone.

Suuret tavoitteet alkavat kohta muodostua ylipääsemättömiksi. Elämää ei voi suunnitella, ei ainakaan kalenterin mukaan. Kalenterista muodostuu Minnalle yhtäaikaa turvaköysi ja hirttonaru mielen alkaessa hajota. Vauvasta tulee kaikenvaativa vihollinen, joka pilaa Minnan elämän suunnitelmallisuuden.

Vaikka minä juoksisin maratonin, se odottaa minua maalissa. Se nauttii kärsimyksistäni, sadistinen diktaattori. Se pakottaa minut tottelemaan. Se vie minulta kaiken: ajan, määräysvallan, unen, keskittymiskyvyn, ajatukset. Olen tyhjä kuori.

Vaikka on joskus hyviäkin hetkiä. Torstaina huhtikuun 24. päivänä klo 7.45-7.55 esimerkiksi.

Minna, Harri ja vauva joutuvat muuttamaan kerrostalon vuokrakaksiosta rakenteilla olevalle tontille putkiremontin vuoksi aivan liian varhain. Kodiksi saa kelvata asuntovaunu, jossa on tilaa 8 neliömetriä. Minnan äiti mummomummomummo on apuna pyykkivuorten selättäjänä, kehuu Harria, säälii Harria. "Miten Harri jaksaa?", äiti haluaa tietää.

Syksyllä Minna on yksinäisempi kuin koskaan. Omat, vanhat kaverit ovat kaukana Helsingissä. Seurakunnan perhekerhosta, muskarista tai 90-luvun jytäjumpasta ei löydy vertaistukea. Vauvamuskarin esittelykierroksella toiset äidit titeuleeraavat itseään "äiskäksi, äipäksi, äityliksi". Minun vuoroni tulee, ja minä sanon äippä. Äippä! Minä häpeän sitä ehkä enemmän kuin mitään, koskaan. Ny ryhdistäydy, minä sanon itselleni. Kerran se vain kirpaisi. Se oli initiaatioriitti pilttipiiriin. Silti sekään ei riitä. Minna ei osaa, ei pysty solmimaan kontakteja. Kokee itsensä säälittäväksi, ulkopuoliseksi. Kalenteriin ohjelmoidut opinnot, graduseminaarit ja tutkimuskurssit eivät tuota sen enempää tyydytystä. Pudokas mikä pudokas!

Lokakuun avaintehtäviä ovat 1. lopeta itku. 2. lopeta valitus 3. lopeta itsesäälissä rypeminen. Minna alkaa "vajota kaivoon". Paniikki iskee odottamatta ja vie mukanaan minuuteiksi, varteiksi, tunniksikin. Mieli pirstaloituu. Auton rattiin ei enää uskalla, koska vauva irtoaa istuimestaan. Se sinkoutuu tuulilasin läpi, kauniisti ja pehmeästi. Se ei edes hajota lasia. Se lentää ja räpyttelee kaikkia raajojaan. Sitten se paiskautuu katuun.

Lopulta tarvitaan vanha ystävä, joka tulee ja ymmärtää tilanteen. Karoliina odottavan vatsansa kanssa. Yksi vihreä ja kaksi keltaista per päivä. Nukkumaan mennessä yksi valkoinen, tarvittaessa. Karoliina tuo ajan tullessaan. Se tuo ajan Minnallekin. Ajan ihmetellä, katsoa, puhua ja kuunnella. "Muuttua jälleen ihmiseksi", Karoliina sanoo.

***
Jälkikirjoitus: Olen lukenut kirjan kahteen otteeseen: ennen toisen lapsemme syntymää ja uudelleen nyt, muistini virkistämiseksi. Törmäsin ystäväpiirissä arvioihin, joiden mukaan kirja olisi epärealistinen ja ärsyttävä. Sarkastinen, terävä, mustalla huumorilla vauva-asioihin pureutuva kylläkin, mutta epärealistinen EI. Ne jotka elävät harmonista vauva-arkea, eivätkä ole joutuneet paineiden puristukseen, eivät ymmärrä, mitä pään sisällä todella voi tapahtua. Tapahtumaketju on täysin realistinen ja totta. Kiitos suorittavan ihmisen yliarvostuksen.

Lastuja

2011-12-06T23:03:00.000+02:00

Viime yönä, töissä ollessani, maa peittyi valkoiseen. Aamulla astuin ovesta ulos uuteen, valoisampaan maailmaan. Lunta ei tullut paljon, mutta riittävästi. Aina siitä yhden lumiukon saa tehdyksi - ja illaksi lumilyhdyn. Pojat puhkuivat lumen vuoksi intoa ja punaisia poskia. Tonttu Joulunen oli aamun kirjeessään puhunut jotain Itsenäisyyspäivästä ja illan glögihetkestä. Jälkikasvun tolkuttoman innostuksen vuoksi Mies on jo korviaan myöten täynnä joulua, emmekä ole päässeet kuussa vasta kuin alkuun.

Päivän puhteena oli muutama joulukortti. Pian alkavat kaikki olla kasassa, vaikken erityisiä paineita ole tänä vuonna ottanutkaan. Mies sanoi toivovansa, että näpertäisin vähemmän. Hän haluaa kuulemma Rudolf Koivun joulukortteja. Aion postittaa sellaiset hänen ystävilleen.

Hiihtämään en taida vielä päästä, mutta sukset voin jo virittää valmiusasentoon. Tänä vuonna tartun härän sarviin ennen helmikuuta, jos olosuhteet sen sallivat. Nyt on jotenkin energisempi olo kuin aiemmin, oikeastaan pitkään aikaan. Tosin kanavoin energiani edelleen vain mukaviin juttuihin rästihommien lojuessa levällään.

Kirjallisuusrintamalla on Adichien Biafra-kuvauksen (Puolikas keltaista aurinkoa) jälkeen meneillään toistamiseen Pauliina Suden Ruuhkavuosi, joka pari vuotta sitten kolahti kovasti. Nyt otin pokkarin uuteen pikakäsittelyyn, koska törmäsin ystävien keskuudessa ajatukseen, että kirjan kuvaama (äiti)maailma olisi epärealistinen ja ärsyttävä. Kun pääsen loppuun, kerron kyllä mielipiteeni. Lupaan tunnustaa myös rehellisesti, jos se on muuttunut.

Rauhallista loppuviikkoa kaikille! Kohti kolmatta adventtia...

Kuurankukkia ja makkaraa

2011-12-03T20:24:00.000+02:00

Joulukuu on pyörähtänyt käyntiin. Olen estoitta varastanut kanssaäitien ideoita lokerokalenteriin ja suunnitellut toteuttavani vuorotellen pikkuruisia tavarayllätyksiä (heijastin, patterituikku, Poke-kortit), toimintayllätyksiä (joulukirjan löytyminen, jouluinen DVD), pikkuherkkuja (pipari, Xylitol-purkka) sekä tärkeimpänä tonttukirjeitä, joissa kehoitetaan tekemään jotain. Tällä viikolla on käyty tontun ehdotuksesta jo kirjastossa lainaamassa joulukirjoja, ja tuleville päiville on tiedossa piparien leivontaa, joulutorttuja, imellettyä perunalaatikkoa, kauneimpia joululauluja jne. Ihan siis normaalit joulupuuhat ajattelin markkinoida lapsityövoiman toteutettavaksi. Ainoaksi ongelmaksi on muodostumassa Jäkikasvun tolkuton innostus kalenteria kohtaan, mikä herättää nuoret miehet luukkuja tutkimaan jo ennen kuutta aamulla.

Tänään Tonttu ehdotti metsäretkeä Nuuksioon. Tai NUUSKIOON, kuten meidän pojat sanovat. Kirjeessä kehoitettiin jättämään myös Räyhähenki kotiin, varmuuden vuoksi. Se osio taisi jäädä kyllä Pikkuveljeltä sisäistämättä. Nuorimies saatiin kantaa korvesta takaisin autolle kaarella huutavana. Oi, ihanaa luonnon rauhaa! Yhtä kaikki, makkarat ehdittiin paistaa läheisellä nuotiopaikalla ja kaakaota särpiä kupista. Yön jäljiltä kuura kuorrutti maan vielä puolilta päivin. Lammet olivat ensimmäisessä riitteessä ja luonto kirpeän kaunis.

Laiskuuteen taipuvana äitinä olen iloinen tästä tonttukirjeestä. Se pisti omiinkin huopikkaisiin toivottua liikettä.

Tässä kuvassa huudetaan jo kurkku suorana

Lokerojoulukalenteriverstas

2011-11-23T22:43:00.009+02:00

Olen askarrellut itseni maitohapoille. Vietin eilisen vapaapäivän tekemällä juttuja ensin hiukan omassa rauhassa ja sitten 2,5 -vuotiaan apulaisen kanssa. Yllättävän hyvin meni ottaen huomioon, että Pikkuveli on tällä hetkellä aivan järkyttävässä uhmaiässä ja viettää suurimman osan päivästään lattialla mahallaan huutaen tai jäähypenkillä istuen. Pistin hänet rullaamaan kuvioleikkurin kampea edestakaisin, mikä takasi minulle hetken verran työrauhaa saadakseni joulukalenterin viimeistellyksi. Vain yksi kohopulveripurkki kaatui ja levisi pitkin poikin.

No siihen kalenteriin. Innostuin sellaisesta lokerokalenterista pitkälti samasta syystä, kuin Rva Kepponen. Kinttupolkujen Jaakko-tonttu oli myös tehnyt minuun syvän vaikutuksen, ja itse olin jäänyt vaille lokerokalenteria lapsuudessa (puin sitä vieläkin terapiassa). Sattumalta heikolla hetkellä eteeni putkahti marketin poistohyllyssä nelilokeroinen pikkuhyllykkö, joka kutsui tuunaamaan.

Lähtötilanne

Maalasin etuosan siniseksi akryylimaalilla ja leimailin siihen muutamia valkoisia lumihiutaleita kohopulverilla. Sitten leikkasin molemmille sivuille ja päälle sopivat paperinpalat, jotka tupsuttelin musteella reunoiltaan. Leimasin molempien sivujen papereihin metsämaiseman ja liimasin päälle vihreän kuusikuvion. Kiinnitin sivut ja päällisen kaksipuolisella liimapaperilla. Suttailin vielä lisää musteita kulmiin ja särmiin. Koristelin päällisen jouluntoivotuksella ja muutamalla havukuviolla, joiden päälle tuli koholiimaa ja glitteriä. Ja numerot laatikoiden valmiisiin etusivuihin liimalla kiinnittäen ja päälle taas sitä kimalletta.

Siinä se. En voi väittää, että tuotos olisi syntynyt ihan kädenkäänteessä. Hyvä puoli on siinä, että nyt akuutti askarteluntarpeeni on tyydytetty, ja voin tehdä loppuviikon jotain muuta hyödyllistä. Esimerkiksi riidellä täysipainoisesti uhmaikäisen kanssa.

Tuhkimo saapuu kurpitsavaunuissa

2011-11-21T23:38:00.000+02:00

Mies luki eilisen postaukseni, katsoi minua pitkään ja kohotteli kulmakarvojaan: TÄMÄN sitten halusit koko maailmalle kertoa? Että TÄLLAINEN hengentuote tällä kertaa!

No, voi hyvänen aika! Olenko minä muka väittänyt, että kirjoitan vain jotain syväluotaavaa yhteiskuntakritiikkiä? Hei, haloo! Tämä on päiväkirja ja kädentaitoblogi, sitä sun tätä ja välillä ei yhtään mitään. Ne on kuulkaa osmosoininvaarat ja kumppanit erikseen, joiden blogeista kannattaa hakea sisältöä.

Ja jos jonain päivänä alkaa kirjoituttaa ja aiheena on turkoosi, niin syytön minä siihen olen. Minä vain toimin kirjurina ja näppäilen. Sinänsähän minun pitäisi olla imarreltu, jos Mieheni vielä kymmenen avioliittovuoden jälkeen kuvittelee vaimonsa päässä liikkuvan alvariinsa jotain korkeatasoista. Anteeksi, Kulta, joudun tuottamaan sinulle pettymyksen. Tänään olen esimerkiksi ajatellut vapaapäiväni kunniaksi vain ja ainoastaan erilaisia kynttiläasetelmia ja mihin laittaisin kolme kehitysmaiden lapsityövoimalla valmistettua puusydäntä joulua koristamaan. Siinä kaikki. Ai niin, ripustinhan tänään sentään olohuoneeseen myös yhden verhon, jonka käänsin tunnin kuluttua toisin päin. Arvatenkin se oli hiukan turkoosi. Samoin aivokapasiteettiani on kuormittanut pakkomielle niistä smurffeista, joita pitää nyt löytää vessan ikkunalle muka lapsia ajatellen. Siinä sitä on yhdelle päivälle jo ihan tarpeeksi.

Olen tässä muuten jotenkin virkistynyt toimimaan hiljaiselon jälkeen. Syynä voi olla se, että olen hetkellisesti ymmärtänyt, että unen määrällä ja arjessa jaksamisella ON yhteys. Viime viikkoiset viisituntiset yöunet on nyt kuitattu nukkumalla runsaasti ja, ihme ja kumma, ihan vapaaehtoisesti tekee mieli tehdä jotain. Tänään hankin esimerkiksi hyvin oleellisen ja elämälle tärkeän nelilokeroisen laatikoston, josta aion värkätä pojille joulukalenterin, kuten kunnon äidin pitää. Esittelin sen Isoveljelle heti, varmistaakseni häkkyrän valmistumisen joulukuun alkuun mennessä. Sinne sitten Sofiann-tyylisiä pikkuyllätyksiä (samanlaisia kuin Rva Kepposella).

Illan kunniaksi harrastimme Miehen kanssa vielä parisuhdekivaa, eli minä tein keittiössä järisyttävän hyvää kurpitsahilloa (resepti on rehellisesti varastettu) ja Mies pilkkoi ruusukvitteneitä kulhoon ja mittasi päälle etanolia. Kuukauden kuluttua tästä keitoksesta jalostuu Setä Ruusukvittenin parempi tömpsy. Minä saan kuulemma armeliaasti kunnian hankkia tömpsylle pari pulloa ja askarrella etiketit. Mutta Miehellä on kuulemma veto-oikeus. Tähän on tultu.

***
Kurpitsaherkku

(mukaillen jonkun tuntemattoman A. Asikaisen ohjetta)

noin 2,5 kg kurpitsapaloja (tulee yhdestä talvikurpitsasta)
noin 600 g hillosokeria
hiukan vettä
3 luomusitruunan mehu ja kuoret

Ohje: Kurpitsapalat keitetään (väri muuttuu!). Soseutetaan. Lisätään sokeri ja hyvin pestyjen sitruunoiden raastettu kuori. Keitetään tasaiseksi. Hämmennetään hyvin. Lisätään sitruunoista puserrettu mehu. Sekoitetaan. Tämän jälkeen ei saa enää keittää, ettei tule karvaaksi. Purkitetaan.

Turkoosi vallankumous

2011-11-20T11:01:00.010+02:00

Tein tänään havainnon ympäristöstäni. Harmonian kaipuuni on syössyt minut turkoosiin kuiluun, josta en pääse ylös. Vai miten muka selätän vedenvihreän vallankaappauksen, joka on pyyhkäissyt kotini yli salakavalasti ja takavasemmalta yllättäen. Jos tykkää jostain väristä, alkaa hankkia pikkuhiljaa esineitä ja asioita tietyn värisenä. Ellei kiinnitä asiaan huomiota ajoissa, löytää itsensä tilanteesta, josta on vaikea enää peruuttaa kunniallisesti. Värien sekoittelu kay yhä vaikeammaksi, kun enemmistö asioista ja esineistä edustaa tiettyä värimaailmaa. Ehkä sitä kutsutaan harmoniaksi, mutta itseäni liika täydellisyys häiritsee!

Voisiko joku ystävällinen ihminen kertoa, mikä väri sopii yhteen sinivihreän kanssa? Meillä on jo lehdenvihreätä, harmaata, valkoista sekä tummaruskeat tasot ja ikkunanpokat. Sekä tummaa fuksiaa yhden maton ja viltin verran. Onnellinen olen siitä, että kirjahyllyt sentään rikkovat liian harmonian kaoottisuudellaan.

Onneksi joulutonttuja ei saa turkoosina!

Tästä kaikki alkoi - suosikkitaulu Avignonista

Liian kalliit verhot

Eurokankaan ilopillerit

Uusia tyynyjä

Herkkuja ruukkuja

Oma maa mansikka

2011-11-13T10:23:00.001+02:00

En aio kirjoittaa siitä, kuinka perhe oli minua vastassa lentokentällä ja syöksyimme toistemme kaulaan viikon erossa olon jälkeen, tai siitä kuinka pojat istuivat sohvalla vierekkäin kauluspaidoissaan ja slipovereissaan ja kertoivat kilvan kuulumisia viikon varrelta. Ja sitten pelasimme yhdessä lautapelejä ja luimme satuja, eikä kukaan lyönyt, ei purrut, ei potkinut, eikä joutunut jäähypenkille, eikä kukaan kilahtanut ja huutanut oltuaan kotona vasta runsaan tunnin.

Ei. Kirjoitan siitä, miten maailma on jälleen avartunut. Reissussa minulla oli etuoikeus tutustua saman alan ihmisiin useammasta eri maasta. Erityisesti hollantilaisten, portugalilaisten ja yhden virolaisen kollegan kanssa jaoimme enemmänkin kokemuksia arkielämästä eri maissa.

Portugalissa taloudellinen kriisi lähestyy katastrofia ja se näkyy lähes jokaisen ihmisen arjessa. Yliopistolla työskentelevät eivät saa palkkaa uransa alkutaipaleella useaan kuukauteen, ruoka ja asunto on silti maksettava. Palkat ovat puolet pienempiä kuin pohjoisemmassa Euroopassa, eläminen silti suurinpiirtein saman hintaista. Tästä johtuu, että lähes kaikki nuoret aikuiset ovat vanhempiensa rahojen varassa yli 30-vuotiaiksi saakka. Useat asuvat kotona, koska taloudellisia mahdollisuuksia itsenäistymiselle ei ole. Portugalilainen kollega oli itse asunut kotimaansa lisäksi sekä Tanskassa että nyt Hollannissa, joten perspektiiviä asioihin oli muodostunut. Hän ihannoi suuresti Pohjoismaista yhteiskuntajärjestelmää, joskin totesi samalla, että se toimii vain täällä meillä. Jos samaa järjestelmää korkeine veroineen yritettäsiin siirtää esimerkiksi juuri Portugaliin, se ei toimisi. Epäluottamus yhteiskuntaan on niin suuri, ja korruptio sekä harmaa talous kukoistavat. It would not work here, because everybody cheats! hän sanoi. Ja samaa aivan kysymättä kertoi taksikuskini, joka oli juuri tullut potkituksi pois aiemmasta työstään.

Hollantilaisella, ikäiselläni naisella oli 11 kuukauden ikäinen tyttö, ja hänen miehensä oli töissä viiden sadan kilometrin päässä toisessa maassa. He näkivät viikonloppuisin. Nainen oli palannut töihinsä tyttären ollessa neljän kuukauden ikäinen. Because everybody returns back to work very soon. Nainen oli suorittanut korkeimman yliopistollisen tutkinnon kahdessa eri maassa ja suunnitteli nyt oman tutkimusryhmän perustamista. That would make our life a little bit easier. Nyt lapsen hoitopäivät päiväkodissa olivat päivittäin yli kymmentuntiset. Toisaalta kollega ei kokenut sitä mitenkään ongelmalliseksi. Hän ei osannut mitenkään edes kyseenalaistaa sitä.

Virolaisen 35+ naisen kanssa pohdimme tätä eurooppalaista erilaisuutta viimeisenä iltana portviinilasillisen ääressä, ja totesimme olevamme onnellisia täällä hiukan syrjässä ytimestä. Suorittamisen paineet ovat pienemmät ja valinnan mahdollisuuksia on loppujen lopuksi aika paljon. Tätä taustaa vasten tuntuu jatkuvasti vellova Suomen Äitien kuohunta lasten "oikeasta" hoidosta myrskyltä vesilasissa, kuten Rva Kepponenkin asiasta ansiokkaasti kirjoitti. Tämän kaiken kun muistaisi arjessakin!

Sofiann matkustaa

2011-11-09T23:46:00.001+02:00

Mistä se kuulkaa johtuu, että ihminen näkee itsensä niin omituisessa valossa? Vaikka olisi oletettavaa, että näin 38 vuoden varovaisen tutustumisen jälkeen oltaisiin jotenkin sinut, niin ei. Katin kontit! Ihminen yllättyy aina itsensä suhteen enemmän kuin muiden kanssaeläjien. Harvemmin sitä vaikkapa ajattelee, että viittäkymppiä lähestyvä pikkupönäkkä kollega saapuu jonakin päivänä töihin 25-vuotiaalta rantaleijonalta näyttäen (vaikka ehkä se olisi ihan mukavaa sekin).

Ihminen voi villeissä fantasioissaan esimerkiksi kuvitella, että olessaan kurssimatkalla sanotaan nyt vaikka hienostohotellissa keskellä vetistä eteläeurooppalaista maaseutua hän nousee aamulla puoli seitsemän virkeänä ja on kuntosalin juoksumatolla jytkyttämässä siinä seitsemän aikaan. Sitten pikainen aamu-uinti ja aamiaiselle syömään ananasta ja pähkinöitä. Tähän perään kahdeksan tuntia luentoja, joiden aikana Ihminen ei kertaakaan pilki, vaan pystyy imemään itseensä jokaisen sanan ja muistaa sen lopun ikäänsä. Takapuoli ei puudu, eivätkä iskiashermot kiristele. Päällä hyvin istuva paitapusero ja tyylikkäät vekkihousut, jotka eivät pureudu vyötäröön. Hiuksissa mahonkinen sävy ja kynsissä ranskalainen manikyyri.

Henkisen pääoman ammentamisen jälkeen onkin jo aika vetäistä lenkkitossut jalkaan ja lähteä tarpomaan lähistön kauniille vuoristopoluille. Kirmailla siellä kuin kauris ja tulla tupsahtaa hotellin ala-aulaan tunnin kuluttua punaposkisena ja vetreänä valmiina kansainväliselle illalliselle. Taas pikainen freesaus ja ihminen on valmis illallispöytään syömään katkarapuja sormiaan sirosti ojennellen. Kevyt hymy oikealle ja vasemmalle ja sivistynyttä keskustelua virheettömällä englannin kielellä ajankohtaisista asioista pöytäseurueen kesken.

Illan sosiaaliseen antiin tyytyväisenä Ihmisen onkin aika vetäytyä hotellihuoneeseensa rauhoittumaan. Kasvonaamion lempeä taputtelu rusottaville poskille ja ruusunlehtivoidetta kynsinauhoihin. Hiukan kevyttä surffailua internetissä ja mindmapin tekoa. Päivä päättyy uppoutuen hyvään romaaniin.

***

Ei kuulkaa mene niinkuin Strömsössä. Ihminen ei jälleen meinaa millään yltää korkeaan ideaaliinsa. Ihminen syö itsensä palloksi kolme kertaa päivässä, puhuu kankeata englantia, kärsii niskahartiaseudun jatkuvasta kiristyksestä, torkkuu luentosalin takarivissä eikä meinaa päästä Angry Birdsin 16. kenttää pidemmälle...

Innostusta ja raitista ilmaa

2011-11-08T20:55:00.000+02:00

Aamiaisella samaan pöytään istuu Mailman Kaunein Nainen. Rintaneulan mukaan näyttää olevan amerikkalainen. Hän ei ole laiha, hoikka ehkä tai sitten ihan tasapaksu, mutta sillä ei ole merkitystä. Hänen kasvoistaan huokuu sellainen hyvinvoinnin tunne, jota harvoin tapaa. Ei merkkejä väsymyksestä tai talvihorroksesta, posket rusottavat, iho puhdas ja kuulas. Ja hymy, voi miten paljon maksaisin, että voisin näyttää häneltä. Hän näyttää syövän aamiaiseksi pelkkiä hedelmiä. Lastaan itselleni samanlaisen annoksen ja jätän valitsemani munkin syömättä. Kahvia sentään on pakko saada.

Kahden tunnin opiskelurypistyksen jälkeen päätän skipata seuraavan kaksituntisen sekä hotellilounaan. Kroppa huutaa liikuntaa ja haluan palavasti valloittaa lähitienoot. Pienessä vihmovassa sateessa lähden suunnistamaan useamman kilometrin matkan kohti merta ja siitä edelleen kohti paikkakunnan keskustaa. Raitis ilma tekee niin hyvää! Pian selviää, miksi hotellissa on juoksumatto. Läheiset tiet eivät ole todellakaan tehty kävelijöille, ja koska hotellin golfkentällä ei saa lenkkeillä, ovat ei-golffarin harrasteet melko vähissä. Tie on kapea ja reunustettu yli kaksimetrisillä läpinäkymättömillä aidoilla. Aitojen päällä vieläpä piikkilankaa tai metallisia teriä pystyssä pitämään tunkeilijat loitolla. Ollaan hienoston kesähuvila-alueella. Boring! Ei mitään nähtävää!

Atlantin valtameri sentään ei petä. Vaellan rantatietä pitkin, ja sateen tauotessa tuuli yltyy yltymistään. Aallot ovat monimetriset. Harmaa taivas roikkuu alhaalla. Hiukan ennen keskustaa laskeudun portaita pitkin näköalatasanteelle katsomaan Boca do Infernoa, parikymmenmetristä, pystysuoraa rantatöyrästä, johon vesi on kaivertanut luolia. Paholaisen kidassa kuohuu. Vettäkin alkaa taas vihmoa.

Boca do Inferno

Lopulta saavun vanhaan kaupunkiin, jota on kovin kehuttu. Vaikutelma on hiukan surullinen. Vai miltä muulta voi näyttää kesiä ja rikkaita purjehtijagolffareita varten muotoutunut rantakohde sateisena marraskuun päivänä? Märkiä muovipöytiä vielä ulkosalla, ravintoloidensa ovilla värjötteleviä pingviinejä, golfkauppoja, merkkikumisaappaita näyteikkunoissa hyllymetreittäin. Purjelautoja ja sandaaleja. Talot maalattu liian sokerisiksi. Liian monta irlantilaista pubia samassa korttelissa. Olen nähnyt keskustan viidessätoista minuutissa. Syön lounaan Isossa Deessä. Maailman Kaunein Nainen ei kai koskaan tilaisi McTasty-burgeria.

Karamellifasadeja

Palaan takaisin hotelliin tyytyväisenä. Olen iloinen siitä, että tulin lähteneeksi kolmen tunnin patikalle ja samalla iloinen myös siitä, ettei minun välttämättä tarvitse poistua hotellista ennen kurssin loppua. Ympäristö on nähty, eikä ruoho ole enää vihreämpää luentosalin ikkunan ulkopuolella. Sitä paitsi oikeasti olen aivan huumaantunut kurssista. Pitkästä aikaa tunnen palaavani juurilleni, siihen mikä todella kiinnostaa. Tietäminen vain tietämisen ilosta. Uuden oppiminen. Tajuaminen! En keksi sanoja, jolla voisin tehdä oikeutta luennoitsijoille. He ovat kertakaikkiaan loistavia - samalla maailman parhaita asiantuntijoita ja ilmiömäisiä opettajia. Päässäni risteilee uusia tuulia. En halua jättää väliin ainoatakaan opin murusta.

Torstai-iltaan saakka jatketaan. Luulen, että sinne saakka jaksaakseni joudun syömään muutakin kuin hedelmiä.

Still going strong!

Portugal - Sunnuntai

2011-11-06T21:10:00.000+02:00

Astun bussista keskelle katolisen maan sunnuntaiaamun rauhaa. Liikkellä itseni lisäksi vain muutama pomppaan pukeutunut huivipäinen mummo. Kadunkulmissa notkuvat afrikkalaiset nilkkoihin saakka ulottuvissa värikkäissä kaftaaneissaan, päässä pillerilakki tai virkattu pipo. Puluja. Muutamia siirtolaisia availemassa kauppojaan. Pikkuhiljaa lisääntyen turisteja pitkien objektiivien kanssa. Mihin tahansa katson, ilmassa huokuu Sunnuntai. Päivä jolloin ei kuulu tehdä mitään.

Tuoksumaailma on erilainen kuin kotona. Kadunkulmissa paistetaan kastanjoita hiiligrillillä, ilmassa on mausteita ja jauhettua tummaa kahvia, vaikken näe mistä aromit ovat peräisin. Täällä on vieläkin entisen siirtomaavallan tuntua, vai kuvittelenko vain?

On vaikeaa olla tekemättä mitään, kulkea ilman päämäärää. Vedän perässäni matkalaukkuani, jota en ole onnistunut hylkäämään minnekään. Se pomppii mukulakivillä ja kaatuu välillä. Vuoronperään on kuuma ja vilu. Riisun ja puen takkiani kymmenen kertaa.

Elämme maailmassa, jossa aina on päämäärä. Yleensä tiedän, mitä teen seuraavaksi tai mihin olen menossa. Kuinka tavallaan turvattomaksi ihminen itsensä voikaan tuntea, kun kaikki paikat ovat suljettuja. Jalkojen alta puuttuu turvallinen alusta, kun kauppojen oviaukot tuijottavat pimeinä rautaisten porttien takana.

Kello kymmenen jälkeen taivas putoaa eteeni. Siisti, turvallinen, monikansallinen Starbucks Coffee, johon rynnistän turvaan ympäröivältä maailmalta. Siellä voin hetken esittää itselleni nuorta, vitaalia uratykkiä, joka rentoutuu työteliään viikon jälkeen cappuccinokupilisen ja suklaakeksin ääressä. Viereisessä pöydässä toinen samanlainen kaivaa esiin kannettavan ja kanteen syttyy valkoinen omena. Täälläkin! Joka paikassa!

Iltapäivän puolella piipahdan sisään paperitavarakauppaan, jota pitää Hyvin Vanha Herra. Ostan häneltä muistikirjan, koska matkalla kuuluu olla sellainen. En tarvitse sitä, mutta se tuo turvaa.

Haluan sunnuntait takaisin! Leppoisat, rauhalliset sunnuntait. Päivät jolloin tehtiin sunnuntaijuttuja, kuunneltiin radiota, nukuttiin päiväunet. Joskus kun oikein reviteltiin, käytiin perheen kanssa päiväkävelyllä. Koska päästimme niistä tulemaan samanlaisia arkipäiviä kuin muistakin? Haluan oppia olemaan tekemättä mitään!

LUmIKuNingAtar maailmalla

2011-11-05T16:09:00.001+02:00

Täyttäisikö joku rotunainen talvella vuosia? Olisi kortti valmiina. Tällaista nimittäin syntyy, kun yrittää saada aikaan muutaman joulukortin. Ei perinteistä, ei joulua sitten ensinkään. Puhumattakaan siitä, että tavaussäännöt tuli heitettyä romukoppaan, mutta laskettakoon se taiteellisuudeksi.

***

Ensi viikon vietän itseni kanssa matkalla, yksin maailman merten laidalla, Atlantin tuulien armoilla. Marraskuun auringossa, vanhan kivisen kansan ympäröimänä.

Otan mukaan läppärini Ajatuksille, kamerani Löytöretkille, lenkkitossut ja kartan. Lähden opiskelemaan tiiviisti, mutta myös mietiskelemään maailman menoa. Voin olla viikon puhumatta, jollen erityisesti halua. Tai istua samassa illallispöydässä todellisten maailmanluokan asiantuntijoiden kanssa verkostoitumassa.

Katsotaan mihin kompassi osoittaa. Ainakin se osoittaa hyviä yöunia, raitista ilmaa ja terveellistä ruokaa kohti.

Vihaharjoitus

2011-11-03T14:59:00.005+02:00

Kun minä jo täällä odottelen lumihankia, kertoi Ystäväni vihaavansa talvea. Todella vihaavansa, hän painotti. Jäin miettimään, olenko omassa sopeutuvuudessani jotenkin kummallinen. Harvoin tunnen inhoavani tai vihaavani mitään ainakaan sydämeni pohjasta. Ajattelen asioista lähtökohtaisesti positiivisesti, ja edes jonkinlaista eteenpäin vievää virettä ylläpitääkseni etsin aktiivisesti valoisia puolia tulevasta. Myös talvesta. Hän väittää etsivänsä valoisaa, mutta löytää helpolla ne pimeimmät loukot, joihin jää rypemään, sanoisi Mieheni minusta.

Olen siis mukautunut ajatukseen, että kotini on täällä pimeässä Pohjolassa, jossa kesä on lyhyt ja vähäluminen. Ehkä en uskalla ajatella vaihtoehtoja. Ehkäpä olenkin pelkuriraukka, hiiri, joka päivittäin juoksee samaa ympyrää ymmärtämättä, että vaihtoehtoja voisi olla. Tämä pätee toki muihinkin asioihin kuin räntäsateessa raahustamiseen. Jospa tarvitaankin isoja tunteita, jotta muutos voi tapahtua?

Päätän tehdä viha- ja inhoharjoituksen.

Ei tule mitään mieleen.

Sitten pikkuhiljaa esiin alkaa tupsahdella asioita, joita voin sanoa joko inhoavani tai vihaavani.

Vihaan negatiivista kaikesta valittamista.
Vihaan ylivarovaisuutta. Jollei uskalla mitään, ei voi mitään saavuttakaan.
Inhoan saamattomuutta (myös itsessäni)
Inhoan märkiä hiuksia lavuaarissa.
Inhoan varsiselleriä (mutta silti syön sitä joskus)
Vihaan huutavan lapsen pukemista talvihaalariin, kun itsellä on hiki ja kiire ja vyötärön makkarat ahdistavat taistellessa kodinhoitohuoneen lattialla.
Inhoan sitä, miten saamattomuuteni ajaa minut huonoon fyysiseen kuntoon
Vihaan Mieheni etätyötä. (Terveiset vaan, Muru...)
Inhoan sitä, että en ole enää entisissä mitoissani .
Vihaan ylenpalttista kiirettä, joka aiheuttaa infernostressin.
Inhoan sotkuista työpöytäämme ja sitä, että paperit eivät ole järjestyksessä.
Inhoan sitä, että minut keskeytetään kun keskityn johonkin.
Inhoan lipeäkalaa (onneksi se ei ole meille mikään ravintopyramidin perusta).
Vihaan yhteiskunnallisessa keskustelussa hyvien asioiden näkemättömyyttä. Aina kaikki on vaan huonostihuonostihuonosti. Myös sitä, että ne jotka yhteiskunnassa eniten valittavat, ovat niitä, jotka vähiten asioille mitään tekevät.
Inhoan niitä muutamia räntäsateisia hetkiä, jotka väistämättä asettuvat kuuman kesän ja lumisen talven väliin. Ainakin, jos silloin täytyy poistua kotoa. Jos voisin tehdä pesän sohvannurkkaan, nekin menisivät.
Inhoan muurahaisia, jotka kiipeävät kinttuja pitkin, kun seison vahingossa heidän polullaan.
Inhoan myös siiroja, koska niillä on monta jalkaa ja ne ovat valkoisia pimeän asukkeja.
Vihaan sitä, että blogistaniassa hyvät keskustelun avaukset kääntyvät helposti nurkkakuntaisiksi poteroidenkaivuutalkoiksi.

Ja sanoinhan jo, että vihaan jatkuvaa valittamista?

Huh. Kylläpäs helpotti. Koska pääsee hiihtämään?

P.s. Oltakoon FB:stä mitä mieltä tahansa, tiettyjä asioita se nostaa myös esiin keskusteltavaksi. Tsekatkaapa esim. tämä suvaitsemattomuuden kukkanen ja sen herättämä reaktio.

Hurrrjat humut

2011-10-30T21:50:00.002+02:00

Tehdään heti selväksi, että minä en sitten yhtään tykkää amerikkalaisista hömpötyksistä! Sitä taustaa vasten luinkin suurella ilolla Wikipediasta, että Halloween (All Hallows' Eve) onkin alunperin muinaiskelttiläinen juhla, joka päättää sadonkorjuukauden. Silloin myös elävien ja kuolleiden maailmojen välisen rajan sanottiin hämärtyvän kuolleiden henkien yrittäessä houkutella eläviä mukaansa. Kristinuskon tulessa juhla korvattiin Neitsyt Marian ja kaikkien marttyyreiden muistopäivällä eli Pyhäinpäivällä. Edelleen sekä katolinen kirkko että ortodoksit suhtautuvat juhlaan kielteisesti. Muinaissuomalainen vastine Halloweenille on ollut kekri.

Halloweenin kaupallinen muoto sen sijaan juontaa juurensa juurikin tuonne Rapakon taakse, josta se on viime vuosina rantautunut tännekin. Vasta lasten myötä olen millään lailla itse innostunut aiheesta. Täytyy myöntää, että pimeään syksyyn mahtuu hyvin yksi uusi etappi ja juhliahan meillä työn raskaan raatajilla ei koskaan ole liikaa.

Lauantaina pidimme siis Halloween-juhlat oman ja siskon perheen sekä muutaman asiasta innostuneen naapurustomme ystävän kera. Paikalla seitsemän aikuista ja seitsemän 2-6-vuotiasta lasta. Noitia, velhoja, merirosvoja, vampyyreitä, sekä yksi vihreä avaruusolio. Myös aikuiset kostyymeissään ja meikeissään.

Ruokalistaa olin suunnitellut netin avustamana. Suolapalana tarjolla oli irtileikattuja sormia, dippivihanneksia, oranssia ja punaista dippikastiketta, aikuisille salaattia ja hiukan pitsaa.

Jälkiruokana oli lakritsikakku, jonka väkertämiseen sain tuhrattua kolme tuntia. Eikä minusta kyllä mitään kakkuleipuria tule, sen verran Do It Yourself -tyyliä oli tuo marsipaanireunus. Muutoin kyllä muistutan Kinuskikissaa ulkoiselta olemukseltani!

Maljana joimme rosékuohujuomaa hämähäkeillä maustettuna.

Ohjelmanumeroina lapsille oli kynttilänvalolla valaistussa olohuoneessa hämähäkkien etsintää valkoisten matojen joukosta (pyyhkeellä peitetty saunavati, jossa kilon verran keitettyä ja huuhdeltua spagettia ja joukossa kymmenkunta pientä muovihämähäkkiä), navan asettaminen sokkona Lauri-luurangolle (perinteinen aasille häntä -juttu) sekä yleistä karjuntaa ja kummittelua. Huvittavaa ja jotenkin aivan mielettömän liikuttavaa oli nähdä, kuinka nuoriväki eläytyi Julmia Juoniolta näyttävän Noitasisareni vetämään ohjelmatarjontaan aivan 110%:sti.

Pimenevässä illassa terassin pöydällä pahoja henkiä karkoitti Jack O'Lantern.

***
Nyt putosivat hanskat käsistä. Puhallan sammuksiin oranssin kynttilän ja vetäydyn kauneusunille.

Kohtuullista raadantaa

2011-10-23T20:38:00.000+03:00

Eräästä asiasta olen halunnut kirjoittaa jo pitkään, mutta sanat eivät ole järjestyneet päässäni. Tästä sain kimmokkeen. Kiitos!

Minua kiusaa kohtuullistamis- ja leppoistamiskeskustelu, jota kansakunnassa käydään tällä hetkellä suuriäänisesti. Kohtuullistajat jättäytyvät työstä syrjään tai tekevät sitä aiempaa huomattavasti vähemmän, omilla ehdoillaan. Kohtuullistajat ovat tyytyväisiä vähempään, he tarttuvat hetkeen, heille riittää se mikä on. Leppoisasti viljellään omat porkkanat ja luomulantut. Kohtuullistajat ovat jotenkin parempia, ylevämpiä ihmisiä, koska he eivät ole itsekkäitä oman edun ja rahan tavoitteijoita. Näin työssäraatajasta tuntuu.

Sillä välin työssäraataja haalii itselleen lisää hommia ja kuvittelee olevansa korvaamaton. Tekee isoa tilipussia omien tarpeidensa tyydyttämiseksi. Näkee lapsiaan vähän ja ostaa heille laatuaikaa. Harrastaa kuntosalia, hotjoogaa, yhdistystoimintaa ja juoksuttaa lapsiaan kannelkerhossa, baletissa ja paikallisen futisjoukkueen turnauksissa. Lentää minuuttiaikataulun mukaisesti vapaa-aikanaan suorituksesta toiseen. Matkustaa lomillaan ulkomaille, jotta pääsee irtautumaan arjesta.

Entäpä, jos on ammatissa, jossa kohtuullistaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta? Jos päätös puolikkaasta työajasta tai edes nelipäiväisestä työviikosta kuolee jo ennen sen julkilausumista. Mitäpä, jos on niin sanotussa kutsumusammatissa ja siitä poisjättäytyminen merkitsisi omien korkeiden tavoitteiden hylkäämistä? Yhden ihmisen itsekkyyttä yleistä hyvää vastaan?

Oletetaan, että työpaikan työntekijätilanne lähestyy katastrofaalisia mittasuhteita. Työt kasaantuvat vain harvoille, tunteja tulee paljon (=tekee isoa tilipussia). Sijaisia ei saa, koska sellaisen kouluttamiseen menee minimissään muutama vuosi (=kuvittelee olevansa korvaamaton). Monessa ammatissa tällaisessa tilanteessa voisi hypätä syrjään - helposti. (Miksei sitten hyppää? Mitä ihmettä se kitisee, itsekäskin vielä!) Mutta entä jos motiivina on ihmisten auttamisen halu? Jos ajattelee, ettei voi jättää uppoavaa laivaa vaan yrittää ajaa eteenpäin kareja väistellen ja ilman suurempia pohjakosketuksia. Entä jos Leppoistaja tarvitsee minua, enkä olekaan paikalla häntä auttamassa?

Tällä hetkellä leppoistan ja kohtuullistan enimmäkseen vain ajatuksen tasolla. Kun olen kotona, yritän olla tekemättä mitään erityistä. Omistan ajan perheelle ja ystäville. Liikun jonkin verran vaikkakin liian vähän. En harrasta mitään kellon mukaan. Lastenkin harrastusrumba on minimissä. Majoitun mielelläni sohvannurkkaan. Vapaa-aikanani kammoan velvollisuuksia. Kuljeskelen pihalla, tutkin kukkasia ja puiden lehtiä. Katselen pilviä.

Jos kotonakin suoritan, mitä jää jäljelle?

Kuva kohteesta http://www.automerkit.fi/.

Toisenlainen lahja

2011-10-22T13:25:00.000+03:00

Ystävämme täytti 40 vuotta ja aikoo pitää tänään suuret juhlat. On niin mukavaa aina kun joku juhlii, vaikken tänään mukaan jaksa lähteäkään huomisten töiden vuoksi. Mies saa luvan edustaa meitä.

Juhlien sankari on toivonut lahjaksi vuohta, mutta päädyimme antamaan sen sijasta kahdeksalle afrikkalaiselle lapselle kouluvälineet vuodeksi. Tähän aiheeseen liittyy myös allaoleva kortti.

Töissä on ollut viimeiset viikot niin rankkaa, että mieleni leikittelee välillä muillakin vaihtoehdoilla. Silti taidan antaa ajan kulua ja keskityn vain yhteen päivään kerrallaan. Askarteluterapia ja käsillä tekeminen vie onneksi ajatukset hetkellisesti aivan muihin sfääreihin.

Vinkiksi siis teille muillekin: www.toisenlainenlahja.fi

Kun mikään ei muutu

2011-10-15T22:48:00.000+03:00

Joskus tuntuu erityisen hyvältä se, ettei mikään muutu. Kaikki pieni ympärillä on tuttua ja toistuu vuodesta vuoteen samana. On rauhallinen ja hyvä olo, voi hengittää. Tietää, että huomisen suurin haaste on saada kukkasipulit maahan. Piilottaa ne odottamaan kevään ensi säteitä. Tuoda kanervia kotiin sylikaupalla. Lakaista ja haravoida. Tuntea, että harmaa liuskekivipolku on silmänräpäyksen verran puhdas, kunnes hetken päästä se on jälleen peittynyt tammenlehtiin. Oikeastaan vasta varisseet lehdet tekevät siitä täydellisen.

Koti on tuttu, sekainen ja oma. Ovessa roikkuu viimevuotinen kranssi. Tuulikaapin seinälle syttyi tänään ensimmäisen kerran pimeän ajan valoteos. Sytytin myös kynttilöitä ja ihmettelin.

Appivanhemmat pölähtivät ovesta sisään ja alta tunnin saapumisesta pihamme oli siivottu. Välillä sellainen toimeliaisuus on hengästyttävää ja koen tulevani astutuksi varpailleni omassa kodissani. Tänään olin vain tyytyväinen ja kiitollinen.

Eteisessä odottavat uudet, tummanvihreät nauhanilkkurit lumisia kelejä. Voi kunpa voisin pukeutua paksuihin sukkahousuihin ja ruudulliseen villahameeseen Uuden Englannin yliopistotyyliin! Toisaalta, kuka estää?

Menin tilaamaan Evita-lehden, koska minuun vetosi sen harrastama otsikointi. "Ajattele itsesi onnelliseksi!" "Rentoudu kauniiksi!" Tosiasiassa lehti ei taida minua juurikaan henkistää, mutta ainahan paksua, kiiltävää paperia voi käyttää askarteluprojekteissa alustana.

Ja nyt, nyt teen karhunpesän sänkyyn ja vetäydyn kauneusunille.

Napakymppi

2011-10-13T12:34:00.001+03:00

Työtakin taskussa soi.

- Täällä XX päiväkodista, hei. Teidän K:lla on mennyt ainakin huuli halki ja yläikenestä tulee verta, kun E löi häntä lapiolla.
- Aha, no mites siinä nyt niin kävi? Olikos niillä jotain riitaa?
- En mä tiedä miten se tilanne oikein meni, mutta K heitti siis E:tä ensin ja sitten E löi takaisin ja siinä tämä tapaturma sitten sattui. Ajateltiin vaan, että jos sitä suuta täytyy mennä näyttämään jonnekin.
- No, mä soitan vaikka hammahoitolaan ja kysyn tullaanko näytille.

***

Tunnin kuluttua omassa autossa.

- Äiti, hienoa päästä päiväkodista tälleen kesken päivän!
- Voi kulta, ei tehdä tästä nyt ihan tapaa. Siksi mä tulin hakemaan, että sun pitää käydä hammaslääkärissä. Tuliko teille E:n kanssa jotain riitaa, kun se löi sua lapiolla?
- Ei me mitään riidelty! Me leikittiin, että oltiin molemmat ihmismaalitauluja ja toisen piti aina heittää lapiolla sitä toista. Siitä sai ainakin SATA pistettä, jos olisi osunut päähän!
- Ei sulle sitten tullut mieleen, että siinä voi tulla pipi?
- No EI!
- Tuollaisista leikeistä voi tulla tosi pahaa jälkeä. Ajattele, jos lapio olisi osunut sua silmään! Olisi voinut mennä näkö!
- (innoissaan) Musta olisi sitten tullut zombi, olisin sokea ja kulkisin risoissa vaatteissa!

***

Hyvä päivä siis tämäkin (?), vaikkei ihan ennalta arvattava. Ylimääräinen jäätelöhetki lapsen kanssa hammaslääkärin jälkeen. Arjen luksusta.

Mörön selätystä

2011-10-12T14:46:00.001+03:00

Viime päivänä on taas tuntunut SILTÄ. On tuntunut, että tulevaisuus on liian iso möykky käsitettäväksi ja en ehkä hallitse sitä, elämääni ja itseäni. Työnantajanikin on ehdottanut syksyn (lähes) ainokaisen oikean vapaaviikkoni perumista yleiseen katastrofaaliseen hämminkiin nojaten. Osasin odottaa sitä, mutta silti asia kaivelee. Sulatan kynttilääni sen koko pituudelta.

Olen yleensä mahdoton mörköjen kehittäjä, näen varjoja siellä, missä niitä ei välttämättä ole. Ennakoin pahimman vaihtoehdon mukaan. Pessimisti ei pety, sanotaan. Tietenkin pidän itseäni realistina, koska se kuulostaa kivemmalta. Eilen illalla aloin ajatella asioita hiukan uudesta vinkkelistä. Voisiko ollakin niin, että tulevaisuus hyvine ja ikävine asioineen olisi järkevämpää jakaa pienempiin ajanjaksoihin. Onhan usein niin, että vaikka ensi viikolla olisi tiedossa mitä, voi tämä päivä olla hyvä, jopa erinomainen! Ja sen erityislaatuisuuden menettää iäti, jos keskittyy vain siihen tulevaan. Jospa jättäisin sen ikuisen tulevasta huolehtimisen hetkeksi ja keskittyisin taas enemmän tähän hetkeen? Siihen, että tämä päivä on hyvä, eikä juuri nyt ole mitään ongelmaa. Huomenna keskittyisin vain huomisen ongelmiin ja ensi viikolla ensi viikkoon. En siihen, mitä tapahtuu ensi kuussa tai ensi vuonna. Voisihan, toden totta, käydä jopa niin, etteivät kaikki etukäteen kehittämäni uhkakuvat toteudukaan, ja osa turhasta huolenkannosta jäisi kokematta.

Tänään on siis hyvä päivä ja huomista en viitsi ajatella vielä.

Koska olen Kaikki-Mulle-Heti-Ja-Minä-En-Odota-Jos-Saan-Jotain-Päähäni -tyyppiä, päätin pontevana tyttönä uudistaa hyvän päivän kunniaksi kohta kuusivuotiaan Hämähäkkimiehemme vaatekaapin kertaheitolla. Pois kaikki venyneet ja vanuneet, kulahtaneet, revenneet, lyhyet ja rumat vaatteet. No, eipä sinne mitään sitten jäänytkään, koska olen tähän saakka vaatettanut jälkikasvuni markettikamalla. Tilalle kerrankin laadukkaampia lastenvaatteita, joiden rinnassa ei lue (ainakaan paljon) englantia, eikä kuvana oksennusta muistuttavia hirviötä. Lastenvaatebloggarina en ole tullut vielä ansioituneeksikaan, joten olkoon tämä ainutkertainen tapaus. Kas näin:

Ja tähän kun lisätään vielä uusi talvihaalari ja vedenpitävät tumput, kalsarit ja sukka-armeija, tuntuu peruuttamisuhan allaolevan, palkattoman vapaaviikon vaihtaminen työntekoon oikein hyvältä ajatukselta! Kysehän on siis vain ja ainoastaan näkökulman muutoksesta...

Kaunista syyspäivää kaikille toivottaen,

Mirka

P.S. Muistaako kukaan Täti Ruusukvittenin? Täti on saanut vielä tämänkin syksyn kunniaksi kovasti uusia kommentteja (blogini googlatuin kirjoitus!) siitä, että hän tekee elämän vaikeaksi keittämällä kvittenihilloaan tuntikaupalla. Mutta hyväätarkoittavat kommentaattorit eivät tunne Tätiä! Hänhän ei menekään yli aidan matalimmasta kohdasta vaan siitä korkeimmasta pyrkien englantilaisten esiäitiensä jalanjälkiin. Jos haluaa kullanoranssia kvittenihunajaa, ei se synny helposti, eikä ainakaan ilman pumpulikankaista kukkamekkoa ja hiusten ympärille kieräytettyä huivia. Täti ei ole mikään Pikaruokakulttuurin esikuva, ehei!

Syksyn satoa

Ruma ja kaunis

2011-10-06T13:11:00.002+03:00

Laukku purettu. Pyykkikone laulamassa. Paluu arkeen.

Berliini oli kuin ennenkin - kaksijakoinen, kummallisia tunteita synnyttävä, salamyhkäisesti puoleensa vetävä. Samalla ruma ja kaunis. Elävä.

Vanhaa tuttua ja uusia löytöjä. Intiaanikesän viimeiset lämpösäteet.

Neulekahvila

Pehmeää mokkaa ja lankaa

Hackeschen markt

Muotia

Katutaiteen mekka

Bad hair day?

Kampaajalla

Saippuakuplia

Ruumiin ravintoa

Iso askel vapaalle

2011-10-01T08:57:00.000+03:00

Loppua kohti hektiseksi kiihtynyt mutta innostava työviikko on päättynyt. Eilen ajellessani lasten päiväkodille silmät meinasivat lupsahtaa. Eivät sinänsä fyysisestä väsymyksestä, vaan ylitse vyöryvästä rentoutuksen tunteesta. Viikko vapaata edessä, josta kolme päivää ulkomailla koulutuksessa. Sen jälkeen kaksi toipumisvapaapäivää ja vieläpä tavallinen viikonloppu perään. Kyllä tätä on odotettu! Esiintymistä arkailevalla Isoveljelläkin oli oma yhdenmiehen show'nsa käynnissä päiväkodin pihalla saapuessani. Seisoi yksin pihapenkin päällä ja luennoi kädet ylhäällä kahdelle edessään seisovalle päiväkodin aikuiselle. Ilo katsoa innostunutta ja reipasta nuorta miestä.

Työn jälkeen on välillä vaikeaa sujahtaa suoraan kotiminään. Kun on ottanut kantaa elämän suuriin asioihin ja kantanut harteillaan asianosaisten hämmennyksen ja avuttomuuden, ei helposti pysty ymmärtämään, miksi sukat kodinhoitohuoneen lattialla haittaavat ketään. Tai se, missä järjestyksessä astianpesukone täytetään. Mutta hei, minähän olenkin sanonut olevani se meidän perheen boheemi. Joskus menee parikin tuntia aikaa, ennen kuin pääsen kärryille normaaleista perhekuvioista. Voisin mielelläni olla se entisaikainen perheenisä, jolle suotiin työpäivän jälkeen rauhallinen hetki sohvalla sanomalehden alle hautautuneena.

Olen niin iloinen tästä tulevasta viikosta. Kauniista, värikylläisestä viikonlopusta, matkalaukun pakkaamisesta aikuisilla asioilla ja muutamasta vapaasta päivästä yhdessä suosikkikaupungeistani. Onhan minulla sielläkin toki ohjelmaa aamusta iltaan, mutta silti olen hetken olemassa vain itselleni. Väliajoilla teen pikaisen piipahduksen mukavaan kahvilaan, katsastan syksyn tuulet ikkunaostoksilla. Ehkäpä poikkean jonnekin myös sisään. Tuttu kaupunki, jonne menen kuin kotiin, vaikkakin vasta toista kertaa. Joskus vain on sellainen tunne.

Kuva kohteesta http://www.rantapallo.fi.

Varsinainen filosofi

2011-09-26T16:27:00.002+03:00

Tänäänkin on podettu, nyt Isoveljen roikkuvaa räkää ja puolikuntoisuutta. Pikkuveli sen sijaan lähetettiin päiväkotiin, jotta sairastamisrauha talossa olisi taattu. Hän menee sinne mielellään ilman suurta draamaa, joten järjestely sopii meille.

Lapsen kanssa on mukava olla joskus ihan kahdestaan. Hän saa paistatella vanhempansa huomiossa ilman kilpailua, nauttia erityiskohtelusta. Välillä lapsesta voi löytyä jopa varsinainen filosofi.

Perkaamme eilistä suppilovahverosatoa:

Minä: Katopas, kun täällä on hämähäkki! Oliskohan lukki?
Isoveli: Ei kun se on MUSTA LESKI! (lausutaan värisevällä äänellä)
M: Musta leski? Ei sitten mikään muu tavallisempi?
I: Ei toi ole lukki, se voi olla myös TARANTELLA! Anna mä katon!

***

M: Miltähän meidän suppilovahverokeitto maistuisi, jos siellä olisi hämähäkkejä joukossa?
I: Mä tiedän, mä olen maistanut hämähäkkiä.
M: Täh? Siis oletko sä syönyt hämähäkkiä?
I: Joo, mä maistoin kerran pienen palan, kun mä halusin katsoa muutunko mä Hämähäkkimieheksi. Ei se ollut yhtään pahaa, mutta ei se kyllä miltään maistunut.

***

I: Miten musta tuntuu, että mun järki on joskus kadoksissa?

Voi kulta, niin minustakin!

Suloinen sunnuntai ja ystäväkirjaa

2011-09-25T20:03:00.003+03:00

Viikonloppu on ollut kerrankin rento, normaalisti kun saamme tavallisistakin aikatauluista helpolla stressin aikaiseksi. Tänään oltiin sienimetsässä ja kotiutimme kymmenen litraa suppilovahveroita. Sinänsä erittäin hyvä saldo ottaen huomioon, että olimme koko perheellä liikenteessä, jolloin vain toinen aikuisista pystyy päätoimisesti sieniä poimimaan. Toisen tehtävä on estää jälkikasvua hakkaamasta toisiaan puunkarahkoilla, valloittamasta itseään korkeampia kivenlohkareita, ja kun he kuitenkin niille kiipeävät, yrittää saada heidät laskeutumaan turvallisesti eikä hyppäämällä.

***

Sunnuntai on myös hyvä päivä vastata muutaman blogitunnustuksen kysymykseen. Olen tullut palkituksi viime aikoina useammalta taholta, ja kyllähän nämä mieltä lämmittävät. Näihin vastaaminen tuo mieleen lapsuuden ystäväkirjat.

Sinisen linnan kirjaston Maria ojensi minulle ruusuja ja muutaman kysymyksen:

Lempiruoka: Lapsuusvuosina vastasin aina makaronilaatikko. Nyt menee valitettavasti mielellään melkein mikä vaan. Sanotaan, että äidin reseptillä itse tehty maksalaatikko!
Lempimakeinen: Lakritsi kaikissa muodoissaan.
Lempilukeminen: Ajatuksia herättävä nykykirjallisuus. Joskus vanhat klassikotkin. Intohimoni kohdistuu myös tietokirjallisuuteen. En voi vastustaa uutta, hyvää tietokirjaa, vaikken olisi edes erityisen kiinnostunut sen aiheesta. Meiltä löytyy säätiedettä, astronomiaa, taloustiedettä, matematiikkaa, filosofiaa, historiaa ja tietysti ammattikirjallisuutta.
Lempipaikka käsitöille: Askartelen ja ompelen keittiön pöydällä - ja Mies tykkää!
Lempielokuva: Amélie.

***

Päiväni murmelina -blogin Marika taasen aurinkoisen gerberan ja lisää kysymyksiä:

Suosikkiväri: Turkoosi ja sammalen vihreä, tosin vaatteissani en voi käyttää kumpaakaan.

Suosikkieläin: Villit ja vapaat linnut
Suosikkinumero: 10
Suosikki alkoholiton juoma: Vesi
Facebook vai Twitter? FB herätti minussa aikaisemmin pelkästään negatiivisia mielikuvia, mutta sinne rekisteröidyttyäni olen törmännyt omien kavereiden keskuudessa vain pelkkään positiiviseen. Aikaa se vie muutaman minuutin päivässä.
Intohimosi: Tutustua uusiin asioihin - ja tietysti täysillä sisään sukeltaen!
Saada vai antaa lahja? Molemmat!
Suosikkikuvio: Korteissa tykkään käyttää paljon pyöreitä pitsikuvioita taustalla.
Suosikkiviikonpäivä: Perjantai. Yleensä kiva työpäivä ja vielä viikonloppukin edessä. Suosikkikukka: Joku sininen.

***

Ja kauniiksi lopuksi kiitokset Silkiä ja Samettia -blogin Petriinalle!

Kahdeksan asiaa, jota ette minusta tienneet:

1) Tunnen ilman kirjaa arviolta noin 150-200 lintulajia.

2) Olen hyvä pistämään ihmisiä.

3) Olen käynyt laskujeni mukaan noin kuudessatoista Yhdysvaltain osavaltiossa.

4) Haluaisin kuunnella ja enemmän tuntea vanhaa jazzia. Pidän siitä kovasti, mutten oikein tiedä kenestä artistista kannattaisi tämä musiikkiharrastus aloittaa.

5) Kaksi vuotta olen miettinyt pitäisikö alkaa tehdä koruja, mutta toistaiseksi tuntuu siltä, ettei se ole minun juttuni. Uskokaa tai älkää. Sen sijaan voisin taivutella metallilangasta kaikenlaista muuta kivaa, jos olisi välineet.

6) Vaikka viihdyn luonnossa, parhaat fiilikset herättää vanha, kulttuuririkas kaupunkiympäristö!

7) Suosikkikaupunkejani ovat Wien, Lontoo ja Berliini.

8) Hankin itselleni juuri nämä...

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

Hämmennys

2011-09-20T19:29:00.001+03:00

Olen jokseenkin hämmentynyt. Kirjoitustyyliäni on moitittu ilkeäksi. Eräs blogini lukija (jonka en tiennyt blogiani lukevankaan) on tehnyt kanssani bänksit, bänät. Mä en oo sun kaa!

Miksi kirjoitan tästä? Miksi asia heilauttaa minua edes piirun vertaa? Ehkä siksi, etten koe kirjoittaneeni mitään väärää tai edes oikeasti loukkaavaa. Kuvittelen naivisti kirjoittaessani, että lukijat näkevät sanojen taakse, saavat kiinni samasta ajatuksesta kuin minäkin. Tämä on kuitenkin minun blogini, minun henkireikäni, jossa tuuletan tunteitani ja hetken ärsytyksiäkin, kuten kulloinkin parhaalta tuntuu. Lukijani ovat joko fiksuja tai erittäin fiksuja, ja heidän kanssaan olen käynyt tämän tästä hyviä ja hedelmällisiä keskusteluja monista eri aiheista. Usein olen saattanut jopa muuttaa omaa kantaani monipolvisen keskustelun jälkeen, jos esille on tullut uusia seikkoja. En vaadi ihmisiä olemaan kanssani samaa mieltä. Kammoan koko Blogistaniaa vaivaavaa myötäilyilmiötä. Mä niiin komppaan sua!

Tiedän, että sarkasmi ja ironia ovat vaikeita tyylilajeja -se on tullut tässä yhteiskunnassa todistettua jo monen monta kertaa. Siksi viljelen niitä vain varoen, tekstejä kieli poskessa sorvaillen. Arvostelen mielestäni vain ilmiöitä, en missään nimessä ainakaan kehenkään henkilöön sidoksissa olevaa asiaa saati sitten itse maallista tomumajaansa. En katso olevani toista parempi. Omassa elämässään pingispallona sinkoilevana ihmisenä joudun usein törmäyskurssiin erilaisten naiseen kohdistuvien odotusten tai valmiiden muottien kanssa. Niistä haluan puhista. Kenen muun kanssa jakaisin päänsisäisen karusellini? Uraäiti, joka yrittää riittää samalla yhteiskunnalle, perheelleen ja itselleen. Ei tuunaa, kun ei jaksa. Hommat levällään.

Yksi vaihtoehto olisi pysyttäytyä vain omien seinien sisäisessä maailmassa. Postata korttikuvia, askarteluita, uusia verhoja ja kynttilänjalkoja. Näitä blogeja on paljon ja minusta niitä on ihana lukea. Tällainen kirjoittamistapa ei vaan riitä minulle, haluan ilmaista itseäni sanallisesti, kehitellä ajatuksia. Keskustellakin. Omassa elämässäni olisi paljonkin kirjoittamista, mutta ehdottoman välttämättömän anonymiteetin turvaamiseksi, en voi asioita sen enempää käsitellä. Siksi naiseuteen ja elämän perusilmiöihin pureutuvat teemat puhuttelevat. Poliitikko en myöskään ole, enkä kovin yhteiskuntakriittinenkään. Aiheisto on siis varsin rajattu.

*Huokaus* Seuraavaksi taidatte nähdä lisää korttejani...

Säätöjä ja palkintoja

2011-09-18T17:01:00.001+03:00

Meillä molemmilla on työ, josta pidämme. Omaani jopa rakastan, vaikka ylipitkät työvuorot ovat välillä fyysisesti kuluttavia. Viime vuoden vaihteessa perheeseemme muutti Ongelma. Ongelma pakotti Miehen tekemään omaa työtään kaksi päivää viikossa toisessa kaupungissa, kotoa poissa. Joka viikko, joka kuukausi, ajasta ikuisuuteen. Kahden epäsäännöllisen työn yhteensovittaminen niin, että perheellä on vielä yhteistä aikaakin on ollut ääresti haastavaa. Jopa niin, että teen asiasta kriisin säännöllisesti kerran kuukaudessa kuun kierron mukaan. Uuden kuun aikaan. Seuraavalla viikolla mieli rauhoittuu ja näen asiassa jälleen valoisiakin puolia.

Yksi sellainen, jopa lapsellista iloa tuottava, on mahdollisuus puuhastella rauhassa pitkän illan Miehen poissa ollessa. Levittäydyn keittiön kaikille tasoille vermeineni ja pojat eivät vielä osaa kyseenalaistaa sitä, etteikö iltapalaa voisi ihan hyvin syödä äidin leimamusteiden joukossa. Mies on nimittäin meillä se, joka pitää jonkunlaisen järjestyksen... Minä olen se hiukan boheemi nautiskelija. Ei se ole niin justiinsa. Ja jos ei kiinnosta tehdä mitään, linnoittaudun poikien nukkumaan mentyä läppärin tai kirjan kanssa sohvannurkkaan ja matkustan hetkeksi kauas pois näistä perhekuvioista.

Pitkähkönä aasinsiltana päivän aiheeseen totean, että tähän elämisen malliin kuuluvat hetkelliset hyvittelyfiilikset, jolloin haluan palkita itseäni. Taputan päälakeani ja kerron itselleni ansainneeni milloin mitäkin. Eilen ansaitsin käynnin Leimailutaivaassa, paperiaskartelijan paratiisissa. Sinnehän mennään rehellisyyden nimissä tekemään heräteostoksia, tuhlaamaan rahaa sellaiseen, jota tietämättömämpi pitäisi aivan turhana. Fiksumpi ymmärtää, että hankinnat ovat luovuuden välikappaleita, askelmerkkejä korkeampaan päämäärään.

Illalla Mies sattui olemaan poissa omassa menossaan, ja päivästä inspiroituneena pistin tuulemaan. Syntyi kolme (kolme!) korttia, osin kylläkin aiemmin tehdyistä aihioista. Kaikissa värimaailma sattumoisin sama. Kuvastavatko ne ehkä sisäistä intuitiotani ja tarvetta varata hyvittelylomareissu jonnekin Sinisen Laguunin valkoiselle hiekkarannalle? Toisaalta retki paperiaskartelijoiden pyhättöön ajoittain saattaa sittenkin olla se hiukan edullisempi vaihtoehto...

Satulinna

Kuinka leimakuva yhdistetään kuviopaperiin

Rakastamani riikinkukko ja itsevärjätty pitsi

Päivän vaatimattomia hankintoja

Osa noin kymmenestä uudesta leimasta...

Breaking the ice

2011-09-16T16:51:00.002+03:00

Enterorokon kukkiessa kauniisti Pikkuveljessä olen viettänyt tänään kotona pyjamapäivää lasten kanssa. Kuulostaa ehkä mukavalta, mutta voitte uskoa miten paljon järjestelyitä, hampaiden kiristelyä ja töistä poissaolon aiheuttamaa huonoa omatuntoa kyseinen keveä lause pitää sisällään. Toiselta puolelta Suomenniemeä ponnahti avuksi myös muutamaksi päiväksi aukkipair. Kiitos siitä!

Pyjamassa oli hyvä käynnistellä ruostuneita rattaita ja puuhastella pikkuisen. Kaivoin esiin peltirasian, joka on odottanut uutta verhoilua jo jonkin aikaa.

Lisäksi laatikoita penkoessa tuli vastaan insinööriopiston harppisarja suoraan kultaiselta 60-luvulta. Tämä on kirpputorilöytö, jota näillä geeneillä en voinut jättää taannoin pelastamatta (kolmella eurolla). Nyt sain todistettua, että turha ostos se ei ole ollut. Nykynainen tarvitsee harppisarjaa aina tämän tästä.

Päätin osallistua tämän viikon P*skarteluhaasteeseen, jossa piti käyttää ns. "tehosteaineita" tuotoksessaan, ja silmissäni alkoi siintää jotakin timholtzimaista. No, ensimäinen yritelmä meni lievästi sanoen keturalleen, ja hylkäsin ylenpalttisen kikkailun (eli ne Tim Holtzin mömmöt). Lopulta tekeleestä tuli vähän kompromissi, mutta eiköhän tässäkin rasiassa muutamaa askarteluun liittyvää pikku purnukkaa voi säilyttää. Ja ne tehosteaineet siis Perfect Pearls -suihke, kimalleliima ja Glossy Accents. Riitäiskö?

P.s. Huomenna menen Leimailutaivas-messuille. Pitihän sitä ennen messupäivää penkoa laatikot ja varmistaa, ettei tule sitten vahingossa hankittua mitään tuplakappaleita. Se olisi jo noloa.

Kadonnutta aikaa etsimässä

2011-09-13T18:21:00.002+03:00

Olen ollut viime aikoina kädentaidollisesti saamaton. En ole oikeastaan edes halunnut olla muuta, koska vähäinen aikani on tullut jaetuksi tasan tarkkaan joko poissaolemisen tai vahvasti läsnäolemisen kesken. Fyysisesti paikalla olevalle, mutta omiin toimiinsa hautautuneelle (askartelevalle) äidille ei ole ollut kysyntää. Siitä tämä hiljaiselo. Välillä tuntuu, että kuihdun tekemättömyyteeni ja uudelleen aloittaminen on koko ajan vaikeampaa. Inspiraatio juoksee aina vain kauemmaksi ja kauemmaksi. Vilkuttaa mennessään etsiessään uutta emäntää itselleen. Hylkää minut lopullisesti.

Kaapissa seisovat viime talvena aloitettu neulehuivi ja toissakeväiset istuinaluset pihatuoleihin. Molemmat pientä viimeistelyä vailla. Kauniisti pakassa muutama metri Valillan Katajanokkaa, joka odottaa pääsevänsä talveksi olohuoneen ikkunaan. Puhumattakaan tietysti siitä matkalaukillisesta huovutusvillaa, josta on tullut aiemminkin mainittua.

Ostan asioita kiirettäni ja kireää hermoa hoitaakseni. Amazonilta rantautuu kirja kerran viikossa, osa onneksi töihini liittyvää käsikirjallisuutta. Muutama leimapaketti ylitti taas Englannin kanaalin, vaikka totuuden nimissä, kuka niitä tarvitsee? Mihin minä ylipäätään mitään tarvitsen? Varsinkaan, jollen edes tee millään mitään.

Jollei ole aikaa itse ajatella, voi aina turvata ystävään ja siteerata häntä. Rva Kepponen kirjoitti eilen hyvin koskettavan ja itseeni kolahtavan kirjoituksen naisen muuttumisesta iän myötä. Itse en pysty pukemaan ajatuksiani näin oleellisen hahmottavaan muotoon, vaikka painin samojen pohdintojen kanssa päivittäin. Muuttaako ikä naisen asennetta itseään kohtaan hyväksyvämmäksi ja vähemmän ulkonäköseikkoihin kiinnittäväksi, ja jos näin on, miksi muiden ihmisten mielipiteet siltikin vaikuttavat. Bad hair day IS a bad day! Edes kypsyys ja ikä ei ole muuttanut tätä tosiasiaa, eikä tuonut sisäistä vahvuutta kestää liiskaa tukkaa ja väsynyttä vartaloa. Haluaisin näyttää elämääni tyytyväiseltä ja hyvinvoivalta, en niinkään laitetulta tai itseään puleeraavalta. Rupsahtaneiden puoluekin on hätähuuto juuri meille itsensä kadottaneille.

Itse olen ajatellut satsata nyt kahteen asiaan (ravinnon ja liikunnan lisäksi): käyn kampaajalla säännöllisesti ja hankin itselleni muotoon leikatun, hyvän värisen hiuskuontalon sen iänikuisen harmaanruskean harakanpesän sijaan. Toiseksi, etsin itselleni tyyliä. Hohoi! Missä olet? Saa ilmoittautua mielellään pika puoliin.

P.s. Joku fiksumpi voisi otsikon perusteella luulla, että täällä on luettu juuri Marcel Proustin kolossaalinen kirjasarja kannesta kanteen. No, aloitin kerran ensimmäistä tietääkseni mitä madeleineleivokset ovat, enkä päässyt minkäänlaiseen leipomotuotteeseen saakka ennen totaalista hyytymistä. Pitää yrittää uudelleen sitten, kun olen hoikka ja kaunis ja minulla on ihastuttava ranskalainen manikyyri. Voinhan aina ottaa kirjat mukaan kauneushoitolan yrttikylpyyn.

Osaatko olla kotonasi oikein?

2011-09-09T18:46:00.000+03:00

Että ihimisen pitää olla pahalla päällä. Ei tässä muuten mitään, mutta menin löytämään auton etupaneelista yhden nappulan ja painoin sitä. Äiti-ihminen on ollut vissiin hiukan väsynyt viimeiset vuodet, kun ei ole tajunnut, että hänen autossaan on kojelaudassa radio. Siis on äiti-ihminen siitä kuunnellut kaikenlaisia lasten rallatuksia ja muutaman CD:nkin pidemmillä matkoilla, mutta että työmatkoilla kuuntelisi radion aamuohjelmia. Ei, se ei ole tullut mieleenikään edes mahdollisena vaihtoehtona.

No, nyt tuli. Ja samassa korville lävähti tasokaan aamuohjelman väliin tungettu vieläkin tasokkaampi mainos, jossa mainostettiin KOTOILUA! Että minä voin nähdä punaista siinä, että normaalista pullanleipomisesta ja pyyhelenkkien ompelusta on tehty nyt muodikas trendi ja mikä vielä pahempaa, tarvitset siihen ohjausta osataksesi olla kotonasi oikein. Pyöräytellä karjalanpiirakoita ja tuunata kirpputorilta löytämistäsi norjalaisvillapaidoista patalappuja. Kodin voit kuulemma ostaa keneltä tahansa kiinteistövälittäjältä, mutta KOTOA et saa kuin tekemällä sen ohjelman opastuksella. Minä kun olin aina luullut, että ne läheiset ihmiset ja tutut tavarat, vaikka kuinkakin risat, kuluneet ja käytetyt, tekevät sen kodin.

No mikä tässä nyt sitten niin ärsyttää? Tämä ei ole henkilöön tai k.o. ohjelmaan liittyyvää antipatiaa, sen haluan sanoa heti kärkeen. Itse asiassa olen äärettömän iloinen, että itsetekeminen on nostettu naftaliinista vuosien jälkeen monenkin TV-ohjelman ja naistenlehden toimesta. Kaikki strömsöt ja ratulat ovat kivaa vaihtelua nykyajan BigBrother-kulttuuriin. Luenhan toki erilaisia käsityö-, askartelu- ja puutarhalehtiä minäkin. Sekä leivon Kotilieden ohjeilla. Ehkä tässä vaan korostuu kuuluisa "sofiann-ilmiö", joka saa niskakarvani kroonisesti pystyyn. Tuunaa itsellesi tuolinpäälliset niin olet parempi ihminen! Nyt vanhasta tyynyliinasta pesupussi! Miksi koti, kotoisuus ja normaali tekeminen on tuotteistettu?

Vielä kun joku patentoi sohvalla makaamisen ja einesten syömisen, hänestä tulee miljonääri!

Grrr... PMS?

Ei heti, mutta vähitellen...

2011-09-05T10:16:00.006+03:00

Ei heti, mutta vähitellen ja ohimennen alkavat esineet vaihtaa paikkaa noudattaakseen vuoden kulkua. Kaikki siirtyy lähemmäksi taloa, päivä päivältä. Vene vedetään teloille ja sumppuvene käännetään ylösalaisin puuvajan taakse, sitten alkaa syksy. Myöhemmin jonain päivänä otetaan perunat ylös ja vesitynnyri vieritetään mökin seinustalle. Sangot ja puutarhakalut tulevat lähemmäksi taloa ja koristepytyt häipyvät pois. Isoäidin päivänvarjo ja muut hetkelliset ja rakastettavat esineet, kaikki ne vaihtavat paikkaa. Ja samalla muuttuu koko maisema.

Isoäiti oli aina pitänyt elokuun suuresta muutoksesta, eniten ehkä sen muuttumattoman kulun tähden, siksi että kaikki sai oman paikkansa eikä voinut muussa paikassa olla. Se oli sitä aikaa jolloin jäljet saivat hävitä ja saari, sikäli kuin se oli mahdollista, palautui alkuperäiseen asuunsa. Väsyneet kukkapenkit peitettiin levävallien alle. Pitkät sateet tasoittivat ja huuhtoivat pois. Mikä vielä kukoisti, se oli punaista tai keltaista, vahvoja väriläikkiä levien yllä, syvällä metsässä oli muutama huikea valkoinen ruusu, joka puhkesi kukkaan ja eli yhden vuorokauden pakahduttavassa loistossaan.

Isoäiti siivosi pois kaiken, mikä liittyi ihmisiin. Hän keräsi naulat ja paperin-, kankaan- ja muovinjätteet, öljyiset laudankappaleet ja muutaman tölkinkannen. Hän meni rantaan ja teki tulia, joissa se mikä paloi saikin palaa, ja tunsi koko ajan, että saari tuli puhtaammaksi ja puhtaammaksi ja yhä vieraammaksi ja etäisemmäksi. Se puistaa meidät yltään, hän ajatteli. Kohta se on asumaton. Melkein.

Tove Jansson: Kesäkirja 1972

***

Tämä taitaa olla minun tapani blogata itselleni merkityksellisistä kirjoista. Tällä erää. Näillä voimin.

Kuumetta

2011-09-02T18:58:00.001+03:00

Juuri käytiin toisaalla keskustelua siitä, että sellaiset blogit ärsyttävät monia, joissa kaikki on aina vaan niin mahtavaa ja ihanaa. Älköön siis kukaan nyt kuvitelko, että minun syksyni toteutuisi juuri sellaisena voimakkaana ja vahvana kuin edellisessä postauksessani visioin. Minä ainoastaan suunnittelen lähestyväni tulevaa vuosien tauon jälkeen sillä asenteella, että otan vastaan mitä tulee, enkä etukäteen jo ahdistu kaikesta.

Uusi asenteeni on kohdannut ensimmäisen haasteensa. Olen kaatunut sänkyyn kuumetaudin kourissa. Kolmatta päivää kuumetta ajoittain jopa yli 39 ja kurkussa punainen piikkipallo. Lihakset kipeät ja imusolmukkeet hellänä kaulan alueella. Korviakin vihloo. Normiflunssa siis, mutta ah, aina niin mukava ja täysvaltainen kokemus! Flunssasta viis, mutta nykyajassa minua ärsyttää se, ettei ihmiselle anneta aikaa sairastaa. Tietyt asiat on hoidettava vaikka sängyn pohjalta käsin. Ensi viikolla töissä odottaa pienimuotoinen tapahtuma, jossa minun pitäisi olla äänessä lähes pari tuntia. Luonnollisesti luentojen valmistelu jää alkuviikon iltoihin ja öihin, vaikka niiden piti olla valmiita jo tällä viikolla. Kerrankin hyvissä ajoin. Ajattelin olla itseäni nokkelampi jä välttää normaalin viimehetkenpaniikin, mutta kuinkas taas kävikään.

Olen alentunut hetkellisesti taas sille tasolle, että ammennan päivittäiset ilontirskahdukset puhtaasti materiasta, korkeammat arvot hyläten. Tänään saapui kotiovelle tuotuna uusi ystäväni, johon alan tutustua heti kun vointi antaa myöten. Rakastan sitä jo valmiiksi.

Tuuli puhaltaa

2011-08-29T22:45:00.001+03:00

Syksy tuntuu jo kaikkialla. Se näkyy sivuttaisena valona elokuun viimeisten kukkijoiden terälehdillä. Ilma tuoksuu omenalta ja märältä maalta. Lenkkipolun varrella varvikosta putkahtelee tatteja ja haperoita.

Syksy on aina ollut minun vuodenaikani, koska siihen kuuluu muutos ja ryhti. Aikataulutkin. Joku roti elämässä pitää olla, sanotaan, ja tässä sananlaskussa puhutaan minusta. Astun kohti haasteita, sekä töissä että kotirintamallakin, mutta tällä kertaa toivottavasti aiemmasta oppineena. Valmiimpana tarttumaan toimeen, enkä vain tuumiskellen ja oleellista kiertäen. Minulla on entistä vahvempi paikkani ja merkitykseni tässä maailmassa, on sellainen olo. Yritän olla sen arvoinen muistaen kuitenkin samalla, ettei uupuneesta työntekijästä tai perheenäidistä ole paljoakaan iloa muille saati etenkään itselleen.Onneksi syksyyn mahtuu myös muutama koulutusmatka, joita odotan jo innolla. En olekaan päässyt kehittämään itseäni kunnolla vuosikausiin. Ei ole jotenkin vain tuntunut siltä, että olisin edes halunnut. Nyt tuntuu siltäkin.

Itsestäni haluan huolehtia entistä paremmin. Sillä tiellä olen vasta noviisi, vaikka asia on pyörinyt mielessäni ja kirjoituksissani paljon viimeisen vuoden aikana. Hyvä vointi, sekä henkinen että ruumiillinen, on kuitenkin kaiken muun perusta.

Syksyyn astun myös uusien ystävien kanssa rinnakkain. On oikeastaan täysin käsittämätöntä, miten ihminen voi vielä tässä iässä löytää hengenheimolaisia, joiden kanssa puhuu aivan samaa kieltä. Olen äärettömän kiitollinen teistä!

Aroniamehu mielessäni

Hortensia Lime Light

Tricolor

Pensas pukeutuu purppuraan samettiin